Syksyn roolipelisato on ollut poikkeuksellinen. Kaukana ovat ajat, kun markkinointijohtajat pyrkivät sijoittelemaan samanlaisten megajulkaisuiden päivämäärät kauas toisistaan – mitä nyt joulumarkkinoille tungetaan edelleen kaikki satunnainen tauhka kasautumaan isovanhempien ostoskoriin. Sattumaa tai ei, mutta kaksi tämän vuosikymmenen merkkiteosta julkaistiin kuukauden välein toisistaan. Starfield ja Baldur's Gate 3 muodostavat selkeän kilpaparin.
Ready? Fight!
Markkinatalouden kannattajana kilpailu on nähdäkseni aina hyvästä. Laakereillaan lepäilevät toimijat jäävät usein junnaamaan paikoilleen, jolloin kehitys taantuu. Pienen – tai välillä armottomankin – kirittämisen avulla yrityksien kannattaa antaa parastaan. Tämän mittelön ansiosta sekä Baldur's Gate 3 että Starfield ovat erinomaisia julkaisuja. Eivätkä pelkästään omassa luokassaan, vaan täysin kokonaisvaltaisesti arvioiden molemmat ovat vuoden tai jopa alkaneen vuosikymmenen suurimpia peliuutisia.
Yhteistä molemmille on se, että ne seisovat jättiläisten harteilla ja rakentuvat olemassa olevan teknologian päälle. Baldurin kohdalla asia on ilmeisempi, sillä sen Divinity 4.0 -pelimoottori on ollut käytössä jo vuoden 2017 Divinity: Original Sin II:ssa. Vielä olennaisempaa on loren määrä, sillä yksin Baldur's Gateista, puhumattakaan koko Dungeons and Dragonsin maailmasta, löytyy mielettömästi valmista materiaalia.
Sen sijaan Starfield joutuu tyytymään Bethesdan mittavaan kokemukseen massiivisista roolipeleistä. Erityisesti Fallouteista voidaan ammentaa epäsuoraa temaattista sisältöä. Pelimoottorina on ensimmäistä kertaa käytössä oleva, vastapäivitetty Creation Engine 2. Tätä en olisi kyllä arvannut, sillä käyttöliittymä vaikuttaa niin 10-lukuiselta että huhhuh. Ilmeisesti moottorin päivitys liittyy ennemmin suorituskyvyn paranemiseen.
Sekän Larian että Bethesda ovat niin kokeneita toimijoita, että molemmilla olisi täydet edellytykset saada aikaan vuoden peli. Ja itse asiassa näin luultavasti puoliksi kävikin, sillä toinen teoksista on vahva kandidaatti vuoden peliksi. Molempia julkaisuja pelanneet saattavat arvata, mihin suuntaan vaaka kallistuu.
Omenat, melonit ja lippalakit
Starfield ja Baldur's Gate 3 ovat kuin hattara ja ananas. Molemmat ovat varsin kookkaita ja makeita herkkuja, mutta niiden tiheydessä on suuria eroja. Baldur on kaikin puolin sisältötiheä peli. Tarkoitan tällä sitä, että runsas puuhastelu on monin tavoin moniulotteista ja uniikkia. Jos pelaajan on vietävä esine A paikkaan B, voit olla lähes varma, että matkaan tulee mutkia, oikopolkuja ja erilaisia jännittäviä yllätyksiä sekä mielekkäitä keskusteluita.
Sen sijaan Starfieldin tiheys on matala. Samaisia tavarankiikutustehtäviä on valtava määrä, mutta todella usein palkkioksi saa lähinnä lyhyet turhanpäiväiset kiitoslätinät ja kourallisen krediittejä. Parhaassa tapauksessa tehtävä on monivaiheinen, jossa erilaisia viestejä ja nakkeja roudataan pitkin kaupunkia ihmiseltä toiselle, kunnes expat ja massit kilahtavat plakkariin.
Teknisesti ottaen Starfieldissä on tarjolla enemmän pelitunteja kuin Baldurissa. Tämä johtuu siitä, että galaksiin on generoitu tuhatkunta planeettaa ja vielä enemmän satunnaistehtäviä, eikä tasokattoa käytännössä ole. Onnea vain matkaan heille, jotka jaksavat grindata 200 tuntia erilaisia planeetanskannaustehtäviä. Kuitenkin varsinaista kovaa sisältöä, eli käsityönä kuratoituja sivutehtäviä, on Baldurissa lähes tuplasti. Tämä on se, millä on nähdäkseni oikeasti merkitystä.
Pelimoottori ratkaisee
Omissa kirjoissani hyvän roolipelin kriteeri on mahdollisuus luovuuteen ja soveltamiseen. Pöytäroolipeleissä tämä tapahtuu luonnollisesti, kun ihmispelinjohtaja voi aina halutessaan venyttää sääntöjä tehdäkseen illasta mielenkiintoisemman. Sen sijaan tietokonepelinjohtaja on aina koodinsa vanki, eikä näitä rajoja ole aina mahdollista tehdä tarpeeksi leveiksi ja laveiksi.
Bethesda on ollut todella taidokas luomaan maailmoihinsa vapauden tuntua. Erityisesti vuoden 2002 Morrowind oli aivan uskomaton läpimurtoteos, jonka kaltaista kehitysloikkaa ei sittemmin ole nähty miltei yhdessäkään pelissä. Harmillisesti sama kehitysvauhti ei ole jatkunut, vaikka Starfield onkin teknisesti kaksi vuosikymmentä Elder Scrolls -sarjan parhaimmistoa edellä.
Sen sijaan Larian Studios onnistuu kehittämään Divinity: Original Sin II:ta edelleen. Mukana on studion innovoima "pelinjohtaja", eli erillinen kertojaääni, joka kuvailee pelaajan toimia kolmannen persoonan näkökulmasta. Divinity Engine on myös teknisiltä kyvyiltään todella ketterä. Pelaaja voi esimerkiksi poimia arkun mukaansa tai pinota laatikoita kasaksi, joka mahdollistaa esteiden ylittämisen.
Siinä, missä Starfield mahdollista parhaimmillaan tehtävien oikomisen käyttämällä keskustelutaitoa, voi Baldurissa hurmata vihollisen loitsulla, pettää kaikki osapuolet tai vaikka tappaa kaikki. Häkellyttävän usein peli- ja fysiikkamoottori taipuu yllättäviin ideoihin.
Vaikkapa Baldurin ensimmäisessä näytöksessä hyviksenä pelaavan on tapettava vihollisten komentajana toimiva drow. Sattumoisen samainen hahmo on rekrytoitavissa mukaan, mikäli pelaaja päättäisi pahistella. Noh, ei muuta kuin rekrytoimaan drow! Sopivassa kohdassa kallionkielekkeellä saattaa tosin sattua "vahinko", jossa musta haltia lentää kaaressa kuolemaansa. Kiäh kiäh, huijasinpa pelimoottoria! Vai saiko se vain minut tuntemaan itseni fiksuksi?
Ei ole kahta kysymystä siitä, etteikö Baldur's Gate 3 olisi vuoden tietokoneroolipeli, ja luultavasti myös vuoden peli. Mutta vaikka Starfield ei asettuisi samaan 5,5 tähden kategoriaan, miksi tyytyä yhteen? Pelaajakunnalle on tänä syksynä poikkeuksellisen paljon tasokasta roolipelattavaa, joten joulumarkkinoita odotellessa loppusyksyn voi käyttää molempien läpipelaamiseen.
