Paljon on ehtinyt virrata vettä Styks-joessa sitten viime näkemän. Kratos on erakoitunut Pohjolan metsiin ja jättänyt taakseen antiikin Kreikan temppelit, vuoret, manalat ja muut pyhätöt, joiden jumal- ja taruolentokalusto alkoikin olla kirjaimellisesti loppuun kaluttu. Uutukaisessa ammennetaan muinaisnorjalaisesta mytologiasta, jonne soturijumalamme istuukin yllättävän hyvin. Sinne kaikkien odinien, thorien, týrien ynnä muiden körmyniskojen sekaan.
Herkulesmaiset voimat tallella: puolijumala kanniskelee kokonaisia koivunrunkoja kuin nuori Schwarzenegger Commandossa.
Normaalin keski-ikivanhan puolijumalan eläkepäiviä sotkee raju käänne, kun tämän vaimo kuolee äkisti – taas. Edellisen perheen kohtalon kaikki sarjaa alusta saakka pelanneet muistanevatkin. Tuoreen yksinhuoltajan vastuulle jää parin ainokainen Atreus, jonka kasvatukseen yrmeä leski ei ole selvästikään osallistunut. Isä ja poika päättävät kuitenkin kunnioittaa edesmenneen viimeistä toivetta tulla tuhkattuna sirotelluksi yhdeksän valtakunnan korkeimmalta huipulta. Yhteinen jäähyväismatka on kahdessa mielessä perinteinen kasvutarina: pojasta mieheksi ja ongelmallisesta perhesuhteesta onnellisemmaksi.
Antiikkiset kasvatusopit
God of War tekee monella tapaa selvää pesäeroa aiempiin osiin. Ensinnäkin uutukainen on käytännössä avoimen maailman seikkailu – hieman muttei aivan Dark Soulsin tapaan. Kompassilla näkyy jatkuvasti juonen seuraava etappi, jonka rinnalla kaikki muu vaikuttaa toissijaiselta. Aina on tiedossa – metrin tarkkuudella – minne nenän kuuluisi osoittaa ja mitä nappeja painella perillä. Suunta on sinällään vapaasti päätettävissä, mutta mihin tahansa meneekin, määränpäässä tie on hyvin suoraviivainen ja selkeästi rajattu.
Matkareitille osuvat nähtävyydet ovat tyypillisesti linnoituksia tai luolastoja, metsiä taikka vuoria, joiden päätepysäkille on aluksi tasan yksi etenemistapa. Kun kerran löytää tiensä tärkeimpiin mestoihin, tarjotaan jatkossa oikoreittejä palaamista helpottamaan. Osa paikoista on hyvinkin kertakäyttöisiä, toisissa ravataan tuon tuosta – jopa hieman tahallisesti juoksuttamalla. Kaikkia suuntia yhdistää se, että niissä kohdataan sankoin joukoin vihamielisiä taruolentoja – eläviä ja epäkuolleita – sekä ainakin tusinan verran välipomovastuksia. Tuttuun tapaan myös älypähkinät ja kiipeilykohtaukset rytmittävät etenemistä.
Ei muuta kuin ääntä kohti!
Poukkoilevan, parikymmentuntisen pääjuonen aikana – tai viimeistään sen jälkeen – on aikaa vapaalle tutkiskelulle ja sivutehtäville. Vaikka matkakumppani suorastaan kannustaa ylimääräisiin seikkailuihin sopivissa suvantohetkissä, harmillisesti yhdeksän valtakunnan maailma ei ole järin houkutteleva tutkimuskohde. Tarjotut sivuraiteet tuntuvat melko yhdentekeviltä ryöstöretkiltä ilman sen kummempia taustatarinoita. Suunnattomasti samoillessa saattaa kuitenkin löytää maisemiin, joihin ei tarinan aikana päädytä. Esimerkiksi itse eksyin vapauttamaan vangitun lohikäärmeen ja toisaalla kohtaamaan kuumottavan valkyrian, joka sillä hetkellä tarjosi liikaa haastetta kaksikollemme.
Kasvukipuja
Toisena merkittävänä erona aiempaan enää ei seikkailla yksin, vaan mukana matkassa on jatkuvasti apupoika tarjoten juttuseuraa ja tulitukea. Paikoin riitaisakin parivaljakko kirjaimellisesti seilaa ja teilaa pitkin poikin keskeistä Midgårdin valtakuntaa sekä muutamaa muuta maailmaa. Atreus laukoo nuolia ja kyselyikäisen innokkuudella kysymyksiä, kun taas Kratos pätkyttää kirveellään ja vastailee lyhyesti – pääasiassa partaansa muristen. Kehittyvän isä-poikasuhteen esittämiseen on nähty vaivaa, ja tarinan tuoksinassa käydään läpi tunneskaaloja isällisestä ylpeydestä juniorin teiniangstiin.
Konkreettisimmat uudistukset koskevat kameraa ja ohjausta. Kuvakulma pudotetaan katonrajasta suoraan Kratoksen taakse, mikä mahdollistaa vaikkapa nuolien ja heittokirveen suuntaamisen ilman vippaskonsteja. Ratkaisu tuntuu nykyaikaisemmalta ja ehdottomasti oikealta, vaikkakaan monipäistä vihollislaumaa ei enää hahmota kokonaisuudessaan. Hahmotusongelmassa yrittävät auttaa sankarimme ympärille ilmestyvät suuntaikonit, jotka vinkkaavat vaarasta kuolleessa kulmassa. Varoitusmerkit tosin vain lisäävät informaatioähkyä, jota ruutu on jo oletusarvoisesti pullollaan. Onneksi kaikki graafisen käyttöliittymän ärsykkeet saa piilotettua, jolloin katselukokemuksesta muodostuu hyvin filmaattinen.
Intiimimpi kamera vaikuttaa väkisinkin ohjaukseen, joka on aiempaa verkkaisempaa ja vähemmän lennokasta. Tai sitten Kratoksesta on vain tullut vanha ukko, kun ei edes hyppiä jaksa. Joka tapauksessa taistelu ei ole enää aivan entisen kaltaista akrobaattista, kombopohjaista veribalettia vaan ennemmin mutkatonta turpaanvetoa – kirves kädessä ja ilmassa. Yksittäiseen vastukseen voi lukittautua, mikä yhtäältä auttaa tähtäämisessä, toisaalta vaikeuttaa liikkumista areenoilla. Mätkintä menee usein pelkäksi rämpyttämiseksi, elleivät vastaan asettuvan vihulaisen suojausmekanismit tai hyökkäysrutiinit muuta edellytä. Näpytysrumbaa pahentaa Kratoksen jälkeläisen jatkuva komentaminen, sillä pikkukaveri ei ole itseohjautuvinta sorttia.
Isän kädestä
God of War näyttää jumalaisen hyvältä. Sitä kuvastaa jo seikka, että napsin pelatessa valehtelematta satakunta ruutukaappausta, joista osa on miltei mainoskuvamateriaalia. Rehellisyyden nimissä en usko, että otoksia tulee enää jälkikäteen fiilisteltyä, mutta pointti onkin, että näytölle syötetään jatkuvalla syötöllä ikuistamisen arvoisia näkymiä. Puhumattakaan parista aivan henkeäsalpaavasta pomotaistelusta, joista ei vielä ennen julkaisupäivää saakaan puhua. Kaiken kukkuraksi toiminta rullaa sulavasti myös liikkeessä, eikä meno yski missään vaiheessa. Lataustaukojakin katsellaan vain minimaalinen määrä. Santa Monica Studiosilla on töissä lauma melkoisia velhoja, joiden jälki ei jätä juuri valittamisen varaa.
Jylhät maisemat ja miljööt ovat toki kaunista katseltavaa, mutta niitä vaivaa melkoinen staattisuus ja vuorovaikutuksen puute. Samoin vaikka tapahtumapaikat ovat parhaimmillaan nerokkaita ja upeita, pahimmillaan kenttien graafinen suunnittelu näyttää melko elähtäneeltä. Alusta lähtien käy selväksi mitkä kohdat ovat kuljettavia, kiivettäviä tai kopeloitavia – mihinkään muuhun ei oikeasti tarvitse kiinnittää huomiota. Kaikkea kerättävää korostetaan ubisoftmaisesti silmille hyppien, eikä ympäristöjen tutkimisessa ylletä Naughty Dogin Uncharted 4:n tai The Last of Usin kaltaiseen hienovaraiseen tunnelmaan. Lisäksi vain keskeisimmät hahmomallit mallinnetaan ihailtavalla yksityiskohtaisuudella ihokarvoineen ja tatuointeineen, kun taas riviviholliset ja jopa välipomot eivät ole saaneet vastaavaa huomiota piirtopöydällä.
Huippua.
Äänipuoli jatkaa vimosen päälle viimeisteltyä linjaa. Taustalla pauhaa tapahtumia tunnelmallisesti tulkitseva orkesterimusiikki, jonka päälle sopii kalistella ja karjua taistelun lomassa. Parivaljakkodynamiikan vuoksi dialogia kuullaan paljon, ja se on paikoin ihan oivaltavaa. Sivuhahmoissa esiintyy melkoisen stereotyyppisiä aksentteja – tietenkin muinaisnorjalaiset hulttiojumalat vääntävät irkkuenglantia – mutta kaikki tavallaan istuu kontekstiin. Kratoksen bassoäänenä debytoiva Christopher Judge (kyllä, Tähtiportin Teal’c) hoitaa pakolliset murinat ja mörinät kunnialla onnistuen myös esittämään uusia puolia melko yksioikoisesta päähahmosta. Eritoten sodanjumalan onnettomat tarinankerrontataidot aiheuttivat muutamia spontaaneja hörähdyksiä kotisohvalla.
Kratosin ja pojan muinaisskandinaavinen matka tekee asioita reilusti enemmän oikein kuin väärin. Se käynnistyy vähän yksitoikkoisuuttaan yskähdellen mutta imaisee lopulta niin perusteellisesti mukaansa, että pahimmillaan menetin pelatessani ajantajuni. Tämä jos mikä on mainion seikkailun merkki. Kyseessä ei ole sarjan paras osa, mutta toisaalta kohokohdista on jo toistakymmentä vuotta ja pari konsolisukupolvea. Perimmäinen kysymys lienee, onko uusi God of War hyvä syy vetää sälekaihtimet televisioruutuun heijastavan kevätauringon eteen? Totta Helheimissä.
