Päiväni hotellimurmelina
Tarinavetoisen puzzlepelin päähahmo Alex herää hotellihuoneesta ilman tarkempaa muistikuvaa aiemmista tapahtumista. Oven takana koputtaa henkilökunnan virkaa ajava androidi, joka muistuttaa ravintolan aukiolosta. Aamupala on päivän tärkein ateria, sanovat. The Spectrum Retreatin tapauksessa se on myös ainoa, sillä jokainen päivä alkaa samalla tavalla ja jatkuu tarkkaa kaavaa mukaillen päivästä toiseen. Pian käy selväksi, että ainoa vaihtoehto rikkoa absurdi sykli, on karata kattoterassin kautta vapauteen. Päästäkseen katolle on ensin ratkaistava kerros toisensa jälkeen hiljalleen monimutkistuvia pulmia.
Poikkeamat rutiineissa herättävät huomiota, joten alkuun on parasta näytellä mukana tai pako jää kaukaiseksi unelmaksi. Tarina jaetaan kahteen toisistaan selkeästi erottuvaan osaan: käsikirjoitusta kuljettaviin väliosiin hotellin käytävillä sekä itse pulmatehtäviin. Apuna pelaajalla on puhelimen välityksellä neuvoja jakava naisääni. Futuristinen kännykkä toimii myös pulmien ratkaisuvälineenä: laitteella on kyky imeä värejä yksi kerrallaan itseensä. Punaisen energiakentän läpi pääsee vain, jos laitteen ruudullakin loistaa punainen, ja valkoisen sillan yli voi kävellä, kunhan mobiililaite ei hehku valkoisena. Kentät ovat täynnä eri sävyisiä palikoita, joiden värejä vaihtelemalla oikeat palikat saadaan oikeisiin paikkoihin. Viiteen kerrokseen jaettu kokonaisuus esittelee uusia ideoita ja ratkaisumalleja mitä lähemmäs hotellin huippua edetään.
Punaista päin
Ensimmäisen persoonan pulmapeleistä puhuttaessa on vaikea sivuttaa Portalin kädenjälkeä. Valven mestariteos herätti genren henkiin, ja viime vuosina olemme päässeet nauttimaan sellaisista helmistä, kuten The Talos Principle, The Witness ja tuoreimpana Q.U.B.E. 2. Näistä The Spectrum Retreatilla on eniten yhtäläisyyksiä Qube-sarjan tuotosten kanssa. Tarinan keskiössä on omituinen miljöö, pelaajalla apunaan brittiaksenttinen kumppani, ja pulmat nojaavat värien manipulointiin. Dan Smithin luomus on vakava ja ajoittain jopa synkkä. Se kertoo lehtileikkeiden ja takaumien kautta pelaajalle hitaasti aukeavan tarinan. Muistinmenetys on usein käytetty, kliseinen tehokeino, joka ei paranna suhteellisen perinteistä juonta. Koko paketti kaipasi omaperäisyyttä erottuakseen massasta edukseen. Lisäksi uutukaisen heikoin osa-alue on ironisesti suunnittelu.
Jokainen kerros koostuu vajaasta kymmenestä pulmasta, joiden läpäisy johdattaa uuden aamuherätyksen kautta hissillä ylöspäin. Vaikeustaso on alkupuolella anteeksiantava, mutta mitä pidemmälle kampanja etenee, sitä enemmän vastaan tulee haastavia aivopähkinöitä sekä suoranaisia suunnitteluvirheitä. Pelaaja saattaa saada itsensä huomaamattaan esimerkiksi umpikujaan, josta pääsee pois vain käynnistämällä koko tason uudestaan. Yksittäiset puzzlet ovat pääasiassa suhteellisen lyhyitä, joten latailu ei liiammin turhauta, mutta loppupuolen kokonaisuudet vaativat jo selkeästi enemmän vaivaa. Viimeinen kerros pakotti pari kertaa palaamaan alkuun, koska ratkaisun avaimet olivat saavuttamattomissa korkean esteen tai väärän värisen seinän takana. Vastaan tuli myös muutamia selkeitä grafiikkabugeja sekä toimimattomuuksia. Muun muassa R2-liipasin, jolla värejä absorboidaan, lopetti muutaman kerran yhteistyön kokonaan. The Spectrum Retreat olisi kaivannut vielä pientä viimeistelyä ennen julkaisua.
Checking out
Kaikesta valituksesta huolimatta brittinuorukaisen luomus on viihdyttävä kokonaisuus. Osa puzzleista on aidosti nokkelia. Kampanjan kesto pidetään myös sopivan mittaisena, jottei toistojen määrä tylsistytä ennen lopputekstejä. Audiovisuaalisesti The Spectrum Retreat tarjoilee tarinan tapaan kaksi erilaista näkemystä: tyylitellyn, skandinaavisen hotellimaailman ja värikkään futuristisen pulmailun. Tarinaa kuljetetaan eteenpäin tunnelmallisen ääniraidan maalaillessa taustalla. Harmittavasti pienet suunnittelupuolen lipsahdukset syövät kokemuksesta terävimmän hampaan, ja yöpyminen hotelli Penrosessa jättää hieman kylmäksi. Kolmen ja puolen tähden visiitti.
