Ja miksipä ei keräisi, sillä kyseessä on varsin viihdyttävä tuotos. Grezzo-studio on tehnyt hyvää työtä ahtaessaan seikkailun pienemmälle masiinalle.
Veljensä vartija
Tiesitkö? Luigin kummituskammosta saatiin ensimmäiset kunnon viitteet Nintendo 64 -konsolille julkaistussa Paper Mario -seikkailussa. Roolipelissä oli näet mahdollista löytää viiksivallun salainen päiväkirja, jossa säikky sankarimme kertoo pelkäävänsä haamuja ja haluavansa tähdittää omaa peliään. Tämä oli toki viittaus samaan aikaan kehitettävään Luigi's Mansioniin.
Nimikkeen tarina vie hahmon arpajaisissa voitettuun kartanoon. Erikoiseksi voiton tekee se, että sankarimme ei koskaan osallistunut minkään sortin arpajaisiin, minkä lisäksi se tunnetumpi punanuttuinen veljes on kadonnut samaiseen tönöön. Kuinka ollakaan, kartano on pullollaan kummituksia ja viiksivallun tehtäväksi kehkeytyy hankkiutua koko laumasta eroon erikoissuunnitellun pölynimurin avulla.
Kuulostaa vekkulille ja sitä se myös on. Seikkailun parhaimpia puolia ovat itse monipuolinen kartano sekä sen asukkaat. Yksi suuri tönö lukuisine eri teemoilla varustettuine huoneineen on hauska ja tunnelmallinen kokonaisuus koluttavaksi. Tutkittavana on keittiöitä, vessoja ja ruokailutiloja, mutta myös erikoisempina lisinä muun muassa safarihuone, piha hautakivineen sekä observatorio. Tilat ovat mukavaa ja persoonallista kummasteltavaa.
Pelaajan vastaan asettuu kosolti kummituksia aina pienistä hiirulaisista isompiin pomovastuksiin. Suurin viihdyke on tauluista karanneiden potrettihaamujen kanssa puljaaminen. Jokainen kyseisistä kummajaisista on pienimuotoinen aivopähkinä, sillä otuksia ei noin vain imuroida parempaan talteen. Useimmiten levottomien henkien keskittyminen pitää saada herpaantumaan tavalla tahi toisella. Yksi alkupään aaveista esimerkiksi peilailee hiuksiaan niin pitkään, kunnes pelaaja vetää verhot rikkonaisen ikkunan edestä aiheuttaakseen tuulenvireen. Huomio herpaantuu, henkiolento imaistaan parempaan talteen.
Potrettihaamujen puzzlejen ratkominen tavalla tahi toisella on hauskaa puuhaa, joskaan ei mahdottoman haastavaa. Näiden ihmismäisten olentojen lisäksi ympäri kartanoa kohdataan myös vino pino Mario-peleistä tuttuja Boo-kummituksia, joiden perässä juoksennellaan käytännössä koko rakennuksen läpi. Samat käytävät ehtiikin nähdä seikkailun aikana useammat kerrat, mutta vanhoihin kuvioihin palaamista ei ole niin paljoa, että siitä harmistuisi.
Omituisten otusten kerho
Tiesitkö? Nintendon GameCube-konsolin suunniteltiin hyödyntävän 3D-teknologiaa, ja näin ollen laitteen uumenista löytyy kyseistä teknologiaa tukeva piiri. Valitettavasti kolmiulotteisen kuvan mahdollistava laitteisto oli masiinan julkaisun aikaan niin kallista, että siitä ei loppujen lopuksi otettu iloa irti. Onkin varsin sopivaa, että tämä julkaisupeli saa uuden elämän 3DS:llä kolmiulotteisen kuvan saattelemana.
Grezzo-studio on tehnyt kelpo työtä tuodessaan Luigi's Mansionin taskukokoiseksi. Tarjolla on kosolti parannuksia alkuperäisteokseen nähden aina tunnelmallisemmasta ulkoasusta lähtien. Myös itse sankari on eläväisemmän näköinen kuin vuonna 2001. Konsolin alanäyttöä käytetään suurimman osan ajasta – varsin loogisesti – karttana.
Jos käytössäsi on 3DS-mallin konsoli (2DS-versioiden sijaan) pystyt pelaamaan seikkailua kolmiulotteisen kuvan saattelemana. Lopputulos on mukavaa katseltavaa, vaikka efektistä ei suuria iloja irti otetakaan. Toisaalta ainakin muutamat kerrat vihollishaamun sijainnin pystyi näkemään selkeämmin "syvemmän" kuvan ansiosta.
Yksi suurimmista lisistä on kaksipeli. Ominaisuutta ei tätä arvostelua varten voitu testata, sillä kartanossa rymyämiseen tarvitaan kaksi konsolia sekä kaksi peliä. Yhden pelikasetin kera 3DS-pelaajakaksikko voi suunnata ottamaan matsia pomohaamujen kanssa.
Kirjoista ja somesta tuttu Toad
Tiesitkö? Luigi's Mansion voitti vuonna 2002 Bafta-palkinnon äänipuolella. Ja miksipä ei olisi, sillä nimikkeen musiikit ovat hauska yhdistelmä Luigin hyräilyä ja instrumentteja. Myös uusioversio kuulostaa tunnelmalliselta.
Kaikki tähän mennessä kuulostaa varsin hyvältä, mutta sitten olisi käsiteltävä se uusioseikkailun huonoin puoli. Luigin kontrollointi ja etenkin imurointi on näet välillä suorastaan haastavaa. Originaaliseikkailua pelattiin GameCuben ohjaimella, jonka C-analogitattia käytettiin kosolti taskulampulla ja imurilla huitomiseen. 3DS ei tarjoa tälle tatille hyvää vaihtoehtoa, vaikka kovasti sitä yritetäänkin.
New 3DS -konsolimallien pieni C-analoginuppi ei ole riittävä ja tarpeeksi responsiivinen ajaakseen samaa asiaa. Kädessä olevan työvälineen sihtaaminen oikeaan suuntaansa on sen avulla todella jähmeää. Vaihtoehtona on käyttää ristiohjainta, joka sijaitsee ohjaamiseen käytetyn analogitatin alapuolella. Näin ollen liikkuminen ja sihtaaminen yhtä aikaa ei onnistu kuin sorminäppärimmiltä. Itse konsolin liikuttaminen ja liiketunnistuksella sihtaaminen ei myöskään ole ratkaisu sen rajoittuneisuuden takia.
Kontrollien haasteet saavat mörköjen imuroinnin tuntuvan välillä väärällä tapaa vaikealta, eikä äkkinäisiä liikkeitä vaativat tilanteet ota onnistuakseen. Tämä on suurin nurina, jota pelistä on kertoa.
Pituudeltaan kartanoseikkailu ei ole maailman pisin. Sen pystyy läpäisemään noin kuudessa tunnissa, joskin ensikertalaisen kannattaa varata matkaan enemmän aikaa. Toisaalta kartanon joka sopukkaan on piilotettu kolikoita, seteleitä, jalokiviä ja muita arvokkaita materiaaleja, joita haalia kasaan paremman loppuarvosanan ansaitsemiseksi. Lopputekstien rullattua koko seikkailun voi koluta läpi uudemman kerran vaikeampien vihulaisten ja tehokkaamman imurin turvin.
Haamujengiläinen
Tiesitkö? Luigi's Mansion on edelleen viihdyttävä tuotos. Jos olet pelannut originaalipelin läpi sen 16 kertaa, niin kannattaa 3DS-versioon tarttumista miettiä kahdesti. Tarjolla ei ole kuitenkaan niin paljoa uutta ja ihmeellistä. Ohjaamisvaikeudet ovat puolestaan lähellä arvosanan laskemista kolmeen tähtöseen, mutta neljä tuntuu tässä tapauksessa oikeammalta valinnalta. Mikäli alkuperäistä seikkalua ole vielä kokenut, eikä välitä haastavista kontrolleista, kannattaa peliin tutustua.
Mikäli vain uskaltaa.
