Paha on tekemässä pahojaan ja (taas) tarvitaan kaikki Hyvyyen puollustajat mitä maa päällään kantaa.
Alkujaan infernaalisissa lähtökohdissa viihtynyt Diablo III:n Eternal Collection -versio sisältää Reaper of Souls -lisäosan, joka tuo Taivaalliset tienoot pelaajien tähtäimiin. Kajahtaneen enkelikolonnan oikominen hoituu siinä missä manalan möyrijöiden mattopiiskaus.
Vuosia sitten julkaistu lahtaustapaus on edelleen voimissaan ja on helppo sanoa miksi:
Rankomisen intopinkeä seitsemikko koostuu barbaarista, noitatohtorista, velhosta, soturimunkista, demoninmetsästäjästä, ristiretkeläisestä ritarista ja mattimyöhäisenä apajille saapuneesta epäkuolleiden välituntivalvojasta: nekromantikosta.
Valinnanvapautta löytyy erilaisista rooleista pitäville pelaajille - joskin jotkut valittavista hahmoluokista toimivatkin jossain määrin samalla tavalla.
Mitä pitemmälle peliä kulkee, sitä herkemmin pienet erot hahmoluokkien välillä nostavat päätään - se on hurmeista kuviokelluntaa parhaimmillaan, kun yhteispeliin löytää erilaisia rooleja taistelun tuoksinnassa toimittavia sankareita.
Uudelleenpelaamisen alkulähteillä
Sotaretki syvyyksiin ja sieltä kuvainnollista Y-akselia pitkin ylös päin koetaan omien kehittyvien pelitaitojen ja pelihahmon kykyvalikoiman kautta. Herkullisinta osaa kakun päällä toimittaa homman ytimessä olevat löydettävät aarteet (loot) - eli luutti.
Nyt puhutaan puhtaasti matematiikasta:
"Hmm... koulubussin tuloon 15 minuuttia aikaa. Ei mikään kiire siis. Hyvin ehtii käydä vähän tappamassa."
Jokainen örmelöiden rankomiseen käytetty minuutti saattaa tuoda parannusta pelihahmon suorituskykyyn; juuri lahdattu hyttysparvi kun voi jättää jälkeensä (mukanaan kantamansa) levyhaarniskan.
Switch-version myötä nämä talkoot saavuttavat täysin uuden lähestyttävyyden tason. Sarjaoikeudenjakajana olemista ei nyt tarvitse lopettaa edes sen vessareissun ajaksi - kyllä teknologia vaan on hienoa.
Tekeleen mittava uudelleenpeluuarvo juontaa siitä, että kuinka sujuvaa touhu on. Diablo III on hieronut itseään sutjakkaampaan suuntaan kuusi vuotta ja voisi sanoa, että tulokset näkyvät. Tietyssä mielessä on harmi, että hienosti rakennettujen maisemien ja upean musiikin roolit ovat toissijaiset kaiken vihtomisen lomassa.
Tärkeintä on, että muistaa tappaa (hyvin).
Aikaisempi koulubussiesimerkki on siinä mielessä harhaanjohtava, että tämä oli valitettava realiteetti lahtausaddikteille vielä tovi sitten. Nintendo Switchin myötä jokainen pikkusuolistaja on nyt tietysti ajoissa bussipysäkillä - virtuaalinen halkomiskirves hyppysissään.
Tähtiin kirjoitettua
Markkinointimielikuvien myymisellä jos jatketaan, niin siltä bussipysäkiltä löytyä parhaimmassa tapauksessa switchmäistä peliseuraa. Diablo III:n luonteen vuoksi jokainen minuutti lasketaan ja pelilaite itsessään mahdollistaa touhujen pysäyttämisen sekunnissa - ja jatkamisen täsmälleen samasta pisteestä myöhemmin, kun on edessä joko se kotimatka tai muu vapaa hetki.
Temmeltäminen aavikkoraunioissa, synkissä luolissa ja Helvetin esikartanoissa (Taivaallisista tyyssijoista puhumattakaan) on käytännössä yhtä toimivaa ja mutkatonta kuin aikaisemminkin.
Tietokoneen tyköä ponnistavalle on kuitenkin ensimmäisenä vuorossa pieni opettelun paikka, sillä konsolimaailman pad-ohjain on kieltämättä täysin erilainen otus kuin tutumpi mutanttimme Hiirinäppis.
Tämä ei kuitenkaan ole minkäänlainen kynnyskysymys, sillä lahtaus käy nopeasti sujuvaksi - valikoissa kahluu tosin pysyy kankeana ja epämiellyttävänä, pelisipa peliä miten kauan tahansa.
Ruudunpäivitys pysyy eläväisenä ja erittäin harvinaiset notkahdukset ovat yleensä ohi, ennen kuin ne edes rekisteröityvät pelaajan aivoissa. Täyttä teräväpiirtoresoluutiota ei saavuteta, sillä telakoituneena (hihi) toimintaa seurataan 960 pisteen tarkkuudella. Ulkoasua on virtaviivaistettu konsolimaailmaa varten, mutta visuaalisesti peli on edelleen tunnelmallinen ja sitä voi vieläkin sanoa hyvän näköiseksi.
Mobiilitilassa pelatessa erot ovat paljon selkeämmät - 720-pisteen resoluutio tekee grafiikasta selkeästi muhjuisempaa ja alkukantaisempaa. Muutos ei kuitenkaan tule lahtauksen tielle ja on tärkeätä ymmärtää, että vaikka Switchin tehovaje näkyy, niin se ei tunnu - laitetta ei voi syyttää siitä jos pelihahmolta lähtee henki jonkin ruuminaukon kautta.
Jos kuitenkin haluaa hieman kiukutella (ja sekös sarjamielensäpahoittajille sallittakoon), niin kyllähän sekin onnistuu!
Ainoa syyntakeinen tähän vyyhtiin löytyy pelaajan peukaloiden välittömästä läheisyydestä: Switch-pelaaminen on portabiliteettimoodissa pitemmän päälle suorastaan tuskaisen kivuliasta, jos ei ole 6-vuotiaan räpylät - pelihän on ihan syystäkin kielletty alle 16-vuotiailta. Markkinamies pyöräyttäisi tämän immersion suuntaan - kirjaimellisesti pala Helvettiä käsinkosketeltavasti esillä, kun kuitenkin kirveen kanssa heilut.
Antisosiaalisen kansan koetinkivi
On eräs osa-alue, josta tietokonepelaajat ovat jääneet paitsi: saman ruudun äärellä tapahtuva moninpeli. Jaetut sotaretket samalta sohvalta suoritettuna ovat lähtökohtaisesti paljon miellyttävämpää yhteistä tekemistä, kuin työpöydän äärellä kuulokkeet päässä kyhjöttäminen - kymmenien PC-pelituntien jälkeen tämä vuosikertatekele tuntuu hämmentävän (ja ilahduttavan) freesiltä.
Toveri tietokoneylivallan lipunkantajat - teidät on täten haastettu!
Rakastettu Diablo-pelisarja on yhtä ajankohtainen tänään kuin julkaisuvuotenaan. Eternal Collection -version, sekä Switch-julkaisun myötä, pääsee pelikansa käsiksi kuuden vuoden aikana tehtyihin sisältöihin - tekemistä on ns. Helvetisti ja homma toimii kuin junan vessa.
Infernaalisen junan. Vähän niinkö veeär.
Eikun eihän veeär toi-...
