Valinnanvaraa ja -vaikeutta
Näennäisen kepeistä puitteistaan huolimatta Smash-pelejä yhdistää ainakin yksi tekijä suosituimpien ”vakavahenkisten” mätkintöjen kanssa: sen parissa viihtyvät niin hetken hupia etsivät vasta-alkajat kuin kamppailuihin haudanvakavasti suhtautuvat konkarit. Lähestyttävyyttä edesauttaa etenkin pelin omaperäinen – ja sittemmin myös raskaasti kopioitu – taistelumekaniikka. Voittajat nimittäin ratkaistaan pelkkien energiapalkkien tyhjentämisen sijaan lennättämällä vastustajat pysyvästi areenan rajojen ulkopuolelle. Mitä enemmän hahmo ottaa vahinkoa, sitä komeampia kaaria seuraavista iskuista syntyy.
Uutukainen kelpuuttaa mukaan käytännössä kaikki vanhojen osien hahmot, sekä muutaman debyyttinsä tekevän tuttavuuden. Yli 70 taistelijan kattaus on suoranainen fanipalvelus kaikille Nintendon pelien ystäville – unohtamatta muilta alustoilta paremmin tunnettuja sankareita, kuten legendaarista Solid Snakea. Pienehkönä suunnittelukukkasena poskettoman laaja kattaus pitää kuitenkin avata kymmeniä tunteja kestävän yksinpelin puolella, mikä hieman vesittää ideaa muutoin helposti lähestyttävästä mätkeestä. Miltei hulluilta vaikuttavat luvut jatkuvat areenavalikoiman puolella, sillä temmellyskenttiä mahdutetaan mukaan yli sata. Eikä kyseessä ole mitään vasemmalla kädellä kyhättyjä viritelmiä, vaan valtaosa monikerroksisista areenoista ovat hulvattoman yksityiskohtaisia kunnianosoituksia alkuperäisille lähteilleen.
Valtavan valinnanvaran vuoksi matsien luonne vaihtelee melkoisesti. Kaikki hahmot eivät ole luonnollisesti yhtä tehokkaita tai hauskoja kuin toiset, mutta suurinta osaa kokeilee mieluusti edes hetken verran. Pikatreffailu veikeiden tyyppien kanssa kerryttää pelikellon lukemia jo keskivertomätkeen edelle, mikä kertoo omaa kieltään paketin koosta. Fiilis on kovin erilainen kahden hengen kohtaamisissa pienellä areenalla verrattuna vaikkapa kahdeksan taistelijan sekoiluun valtaisan kompleksin syövereissä. Jollain ihmeen konstilla Nintendo onnistuu kuitenkin saamaan eri variaatot yhtä lailla viihdyttäviksi. Haaste saattaa ainoastaan muodostua hyvin eri asioista: Esimerkiksi kaaoksen keskellä yksinkertaisesti siitä, että ehtii seuraamaan oman ottelijansa sijaintia.
Jokaiselle jotain
Kuten kaikki Smashit – tai oikeastaan mikä tahansa mätkintä ikinä – on Super Smash Bros. Ultimate parhaimmillaan kavereiden kanssa. Switchin mukana seuraavat Joy-Conit mahdollistavat ihailtavan kätevästi kaksinpelit, vaikka piskuiset kapulat eivät olekaan paras mahdollinen tapa mitellä. Mikäli sohvalla riittää tilaa ja pöydällä ylimääräisiä ohjaimia, pääsee karkeloihin osallistumaan peräti kahdeksan hengen voimin. Yhden kaverin saa mukaan myös netin aalloille, mutta hauskanpitoa varjostavat toisinaan yskähtelevät yhteydet. Noin kuukausi julkaisun jälkeen ongelmat ovat kuitenkin vähentyneet jo merkittävästi.
Jo aiemmin mainittu soolo-osio World of Light lienee Ultimate-painoksen isoin panostus. Yllättävän pitkä seikkailu alkaa, kun Kirby lähtee vapauttamaan muuta jengiä sumun peittämältä kartalta. Käytännössä eteneminen tapahtuu voittamalla erilaisia haastematseja, ja avaamalla ohessa lisää pelattavia hahmoja. Toisinaan otteluita väritetään pienten jippojen, kuten kovan tuulen, uppoavan kentän tai jättiläiseksi paisuneen vastustajan avulla. Uusien taistelijoiden paljastuminen on lopulta harvinaista herkkua. Sen sijaan erilaisia henkiä haalitaan miltei jokaisen koitoksen päätteeksi. Nämä erityiskyvyiksi miellettävät apurit toimivat joko taistelijoita tehostavina bonuksina tai vastaavasti immuniteetin suovina lisukkeina.
Valtava määrä erilaisia henkiä moninaisine kykyineen aiheuttaa alkuun jopa kevyttä ahdistusta: Miten näitä kaikkia käytetään tehokkaasti hyödyksi, ja niitä pitäisi kaiken lisäksi vielä päivittääkin. Onneksi mikromanagerointia kammoksuvat mätkijät voivat turvautua pelin tarjoamaan automatiikkaan osuvimpien valintojen poimimiseen ennen jokaista matsia. Sama pelaamisen vaivattomuus korostuu säädettävän vaikeustason ansiosta. Sooloseikkailusta voi muokata joko harmittoman helppoa ajanvietettä tai haastavan syvällisen kokemuksen täysin omien mieltymysten mukaan.
Kirkkainta kastia
Sisällön ohella tekninen puoli edustaa Super Smash Bros. Ultimatessa priimaa. Piirrosmaisen värikkäät taistot näyttävät taattuun Nintendo-tyyliin raikkaan eläväisiltä, ja ruudunpäivitys pysyy hektisessä menossa pelaajanparan silmiä paremmin mukana. Switchin hyvän ja kirkkaan näytön vuoksi peliä on ilo katsella myös kannettavassa muodossa. Riittävän kompakteina pysyvät lataustauot sekä nopsaan selailtavat valikot pitävät osaltaan huolen "yksi matsi vielä" -koukuttumisen syntymisestä. Täsmälliset kontrollit on helppo oppia mutta vaikea hallita täydellisesti, kuten genren parhaisiin perinteisiin kuuluu.
Vanhan sanonnan mukaan laatu korvaa määrän. Tällä kertaa molemmat osa-alueet täydentävät saumattomasti toisiaan. Pakettiin on ängetty niin valtaisa määrä laadukasta sisältöä, että varsinaisia nurinan aiheita tai kehityskohteita on enää vaikea keksiä. Toki hätäisimpiä harmittaa hahmojen keinotekoinen lukitseminen soolomoodin taakse, mutta muilta osin tuorein iteraatio alkaa hipoa Smash-fanien toiveunien täyttymistä. Peli lukeutuu ehdottomasti Switchin ennestään laadukkaan kirjaston kärkipäähän.
