Kovia kokenut yksityisetsivä Charles W. Reed saapuu Massachusettsissa sijaitsevaan Oakmontin rannikkokaupunkiin etsimään apua häntä vaivaaviin painajaisiin ja näkyihin. Tulvan valtaaman kaupungin asukkaat eivät toivota miestä avosylin tervetulleeksi, ja pian hänelle selviääkin, ettei Oakmontissa saa mitään ilmaiseksi. Vähitellen eristyneen maakaistaleen karmaisevat salaisuudet alkavat paljastumaan, ja Charles huomaa uppoavansa yhä syvemmälle oman mielensä synkkiin sokkeloihin.
Se kuollut ei oo
Tarina on taattua Lovecraftia lonkerohirviöineen ja hulluutta käsittelevine teemoineen, mutta se jää ajoittain hiukan vaisuksi. Aluksi pääjuoni etenee melko verkkaiseen tahtiin ja avautuu pelaajalle pikkuhiljaa. Kauhuseikkailuksi kutsuttu luomus ei kuitenkaan saa hampaita kalisemaan pelosta, vaikka kammottavia hetkiä koetaan runsaasti.
Päähenkilö, USA:n laivaston entinen sukeltaja Charles W. Reed, on ehkä yksi ikävystyttävimmistä hahmoista videopelien historiassa. Ilmeetön kovanaama on luonteeltaan tylsä ja mitäänsanomaton ja häneen on melkein mahdotonta tykästyä. Miehen ulkonäkö ansaitsee toisaalta kehuja, sillä verestäväsilmäinen yksityisetsivä näyttää koko pelin ajan hyvin kärsivältä ja kivikasvoiselta.
Pohjoisamerikkalainen Oakmont huokuu 1920-luvun henkeä. Kadut ovat täynnä ajanmukaisia autoja, ja ihmisten pukeutumistyylistä huomaa helposti mitä aikakautta eletään. Tunnelma veden peittämässä kyläsessä tuntuu koko ajan masentavan synkältä, muttei varsinaisesti ahdistavalta. Pinta-alaltaan avoin pelimaailma on kiitettävän kokoinen, ja seikkailun aikana nähdään erilaisia maisemia aina rapistuneesta rannikkoseudusta rikkaiden asuttaman keskustan hulppeisiin kartanoihin.
Mi voi iäti maata
Päämääränä on ratkaista kaupunkia ympäröivä mysteeri käyttäen apunaan sankarin yliluonnollisia taitoja: Charles näkee esimerkiksi menneisyyteen ja illuusioiden lävitse. Kaikki selvitettävät tapaukset pystyy ratkaisemaan monella eri tavalla, myös ”väärällä”. Tekojensa seurauksia ei aina näe aivan heti, mutta kaikilla valinnoilla on silti vaikutus ihmisten kohtaloihin. The Sinking Cityn hienouksiin lukeutuu lisäksi se, ettei peli pitele kädestä kiinni, vaan omien aivojen käyttö on sallittua ja sitä jopa vaaditaan: pelaajan täytyy itse keksiä mitä tehdä ja minne mennä.
Tapauksien selvittäminen aloitetaan keräämällä todisteita rikospaikalta. Kun alue saadaan viimein koluttua lattiasta kattoon, on aika yhdistellä johtolankoja ja selvittää tapahtumien kulku. Lisää informaatiota ja apua käydään yleensä etsimässä esimerkiksi kirjastosta tai paikallisen sanomalehden toimituksesta. The Sinking Cityn pelimekaniikat ovat tuttua kauraa Frogwaresin aiempia nimikkeitä – kuten Sherlock Holmes -sarjaa – pelanneille ja ne toimivat erittäin hyvin juuri tällaisessa luomuksessa.
Lopuksi taitava yksityisetsivä joutuu yleensä kohtaamaan oletetun syyllisen kasvokkain. Valinta kannattaa aina miettiä loppuun saakka, sillä jos vierittää syyn rikoksesta syyttömän henkilön harteille, voi viattomalle sielulle tapahtua pahoja asioita.
Aikojen myötä voi kuolokin laata
Oakmontin vetisillä kaduilla matkaaminen ei suinkaan ole vaaratonta, joten erilaisten aseiden säilyttäminen repun pohjalla kuulostaa vallan mainiolta idealta. Aluksi hirviöiden lahtaaminen suoritetaan käyttäen pistoolia, mutta myöhemmin herra Reed saa käyttöönsä kirjavan valikoiman tehokkaita tuliluikkuja. Ammuksia on tarjolla erittäin niukasti, joten kohdatessaan vihollisen pelaajan täytyy miettiä tarkasti juostako karkuun vai ryhtyäkö räiskimään. Usein pakoon pötkiminen tuntuu siltä parhaimmalta vaihtoehdolta.
Ympäri kaupunkia sijaitsee taistelualueita, joissa pääsee lahtaamaan verenhimoisia lonkerohirviöitä sydämensä kyllyydestä. Jos silmitön väkivalta ei kuitenkaan aiheuta riemunkiljahduksia, ei tarvitse vaipua epätoivoon: pahiksia kuhiseviin kaupunginosiin ei täydy mennä pääjuonen aikana.
Lovecraftmaisessa seikkailussa toiminta ja mysteerien selvittäminen ovat hienosti tasapainossa, ja peli tarjoaa jokaiselle jotakin. Suurin osa ajasta käytetään kuitenkin loppujen lopuksi paikkojen tutkimiseen sekä salapoliisina toimimiseen eikä niinkään silmittömään räiskintään.
Ei ihan viiden tähden peli, mutta melkein
The Sinking City sopii täydellisesti kesäpeliksi heille, jotka vihaavat ainaista auringonpaistetta ja ylipirteitä, iloisia ihmisiä. Sateisen synkässä Oakmontissa seikkaillessa aika vierähtää kuin siivillä. Teos imaisee syövereihinsä heti hitaan alun jälkeen, eikä päästä irti lonkeroistaan edes pelisession päätyttyä, vaan tunkeutuu myös uniin. Pieni miinus tulee persoonattomasta päähenkilöstä ja ajoittain vaisusta tarinasta, mutta muuten The Sinking City on ehdottomasti yksi vuoden parhaimmista seikkailupeleistä.
