Auringon kuivattama
Tämänvuotinen Need For Speed Heat pyrkii nappaamaan sinne tänne säntäilleen kaahailun parhaat puolet yhteen ja samaan jättikoriin. Etäisesti Miamia muistuttavissa puitteissa keskitytään arcademaiseen ajomallinnukseen, löyhä tarina höystää etenemistä, tuunaus sekä virittelyt ovat isossa roolissa ja päivän vaihtuessa yöksi poliisit kiinnostuvat kisailijoiden puuhista. Lopputuloksena syntyy kattava, pelisarjan sisäisessä hierarkiassa sinne paremmalle puoliskolle kohoava paketti, josta on kuitenkin helppo bongailla myös vanhoja perisyntejä.
Tylsimmillään peli on ehdottomasti päiväkisojen aikaan. Tällöin tutut ongelmat etenkin tekoälyn kanssa nostavat päätään: Kyse ei ole niinkään perinteisestä kuminauhasta, vaan lähtöruudukko koostuu nopeudeltaan ärsyttävän vaihtelevasta jengistä – kisojen selkeästi ilmoitetusta suositustasosta huolimatta. Ajaminen muodostuu turhan usein yksinäisen puuduttavaksi suorittamiseksi kunnon vääntöjen loistaessa poissaolollaan. Myös kierroskohtaisten mittelöiden varsinaiset puitteet kaipaisivat lisää vaihtelua pysyäkseen mielenkiintoisina.
Yöllä tilanne muuttuu mielenkiintoisemmaksi, kun nämä vajavaisuudet lakaistaan ylimääräisen höysteen alle. Etappityylisillä sekä vaihtelevan pituisilla reiteillä ajaminen on jo lähtökohtaisesti suljettuja areenoita viihdyttävämpää, ja muun liikenteen läsnäolo vaatii nykäyksen lisää keskittymistä. Lisäksi poliisien sekaantuminen kaahareiden yöllisiin taistoihin muuttaa mittelöiden luonnetta sopivasti hektisempään suuntaan. Positiivisena huomiona virkavalta ei tyydy pelkästään pelaajan kaitsemiseen, vaan häiriköi yhtä lailla tekoälykuskien elämää.
Yön innoittama
Pelaajalle annetaan vapaus valita kahden eri vuorokaudenajan väliltä pelkällä napinpainalluksella. Ainoastaan toiseen keskittyminen ei ole kuitenkaan mahdollista: autoihin ja viritysosiin tarvitaan rahaa, jota saa laillisista päiväkisoista. Kuitenkin kauppojen herkullisimmat – sekä nopeimmat – tuotteet pysyvät lukittuina ilman yöllä tienattuja mainepisteitä. Satunnaisissa verkkohaasteissa voi ansaita molempia, mutta käytännössä tehokkaaseen etenemiseen vaaditaan tasapuolista osallistumista auringonlaskua edeltäviin ja sen jälkeisiin tapahtumiin.
Poliisien kiinnostus pelaajaa kohtaan muodostaa erityisen jipponsa yölliseen mainepisteiden keräämiseen. Etsintäkuulutustaso toimii nimittäin suorana kertoimena siihen, millainen potti laariin kilahtaa turvatalon suojaan kurvattaessa. Toisin sanoen isoja riskejä ottamalla on mahdollista nostattaa mainettaan hyvinkin nopeasti. Kotitallin turvaan ei kuitenkaan pääse, mikäli jahti on yhä aktiivisena ja leikki jatkuu myös maaliviivan ylittämisen jälkeen. Korkeammilla tasoilla koppalakkien karkottaminen muuttuu alati vaikeammaksi. Jos käry käy, lähtee tililtä kertoimien ohella myös kaikki käteisvarannot, mikä johtaa sopivan kuumottaviin tilanteisiin.
Parin kömmähdyksen jälkeen oppiikin sijoittamaan säästönsä autoihin tai niiden päivitysosiin ennen uhkarohkeampien yöseikkailuiden aloittamista. Oivaa systeemiä varjostavat niin ikään aiemmista osista tutut tekoälyn tepposet: poliisien kaluston suorituskyky vaihtelee kovin rajusti illasta toiseen. Normaalitkin partioautot pysyvät epäluonnollisen tiiviisti eksoottisten kilpapelien perässä, joten pelkän nopeuden varaan ei pakomatkaansa voi laskea. Onneksi virkavallan harhauttamiseen tarvittavat jipot löytyvät ympäristöä hyödyntämällä, sillä esimerkiksi hyppyrit sekoittavat vastapuolen pasmat nopeasti ja usein lopullisesti.
Ronskisti arcadea
Ohjaustuntuman puolella koetaan uudistumista. Muutoin aavistuksen kankeahko ja raidemainen fiilis on ennallaan, mutta käännöksissä kaasun näpäyttäminen aiheuttaa yllätyksen: Auto lähtee todella herkästi mutkia nuolevaan sivuluisuun kuin muinaisissa Ridge Racereissa konsanaan. Kokonaisuutta entistä arcademaisempaan suuntaan ohjaava mekaniikka vaatii totuttelua, etenkin kun tuntuma ei ole lähtökohtaisesti yhtä tiukka kuin japanilaisessa esikuvassaan. Alkushokin jälkeen homma toimii kuitenkin vallan mainiosti, ja varsinkin nopeammilla autoilla pelkän kaasun säätelyn varassa kaahaaminen on hauskaa. Ainoana haittapuolena varsinaiset driftaushaasteet ovat jo turhankin helppoja koitoksia.
Need For Speed Heat näyttää ainakin testatulla Xbox One X:llä varsin komealta. Miltei poikkeuksetta märkä asfaltti sekä neonväreillä kuorrutetut maisemat saattavat olla jo hieman väsyneitä kliseitä, mutta kyseiset tehokeinot tunnetuksi tehneessä sarjassa nämä kikkailut yhä toimivat. Erityismaininta täytyy antaa audiopuolelle: Autot kuulostavat jo tyhjäkäynnillä muristessaan maukkailta ja pakoäänien luonnetta pääsee jopa itse tuunaamaan.
Ruudunpäivitys ei ole vieläkään genren sulavin mahdollinen, mutta toisaalta isompia yskähdöksiäkään ei koeta. Maailmaa voi tutkiskella joko soolona tai aina verkkoon kytkettynä, jolloin vastaan huristelee muita kanssapelaajia ja näille voi heitellä kisakohtaisia haasteita. Ainakin tässä vaiheessa lämmin suositus yksinäisenä sutena suhailulle, sillä verkkopuolen kohdalle sattuvat liian yleiset yhteysvirheet esimerkiksi poliisien kanssa leikkiessä harmittavat isosti.
Kuten aluksi todettua, Heat edustaa pitkäikäisen kaahaussarjan parempaa osastoa. Etenkin edellisen Paybackin virheistä on opittu: Kaikenmaailman loottilaatikot pidetään visusti pois varsinaisen etenemisen tieltä, ja poliisit muodostavat jälleen oikean uhkan. Alkupuoliskolla meno tuntuu hieman grindaamiselta, kun tarinatehtävien avautuminen vaatiii tiettyä kuljettajatasoa tai kalustoa, mutta peli on varsinkin pienissä annoksissa viihdyttävää. Vaikka erilaiset oheistoiminnot autojen kattavasta tuunaamisesta poliisien härnäämiseen ovat lopulta hauskempia osasia kuin puhdas kisaaminen, ei tämän pitäisi tulla ainakaan sarjan ystäville yllätyksenä. Pelille voisi lätkäistä hyvänä päivänä neljäkin tähteä, mutta samalla tahtoisin nähdä vielä rohkeampaa remonttia etenkin tekoälyn suhteen. Need For Speedien fanit eivät tähän tule pettymään.
