Monta kuunkiertoa on odoteltu siitä, kun Square Enix vuonna 2005 esitteli uudenkarhealla PlayStation 3 -raudalla rullanneen tekniikkademon. Näyttävä pätkä nosti parrasvaloihin japaniropellukset ryminällä länsimaihin tuoneen Final Fantasy VII -klassikon, astetta modernisoidumpana versiona. Vielä viitisentoista lisävuotta siinä vierähti, mutta nyt Final Fantasy VII Remake on täällä.
Veni, Veni, Venias
Kompromisseja on täytynyt tehdä, jotta aikoinaan kolmen cd-levyn mittaisesta kokonaisuudesta on saatu jossain määrin helpommin pureskeltava paketti modernien pelimiesten ja -naisten makuun. Siispä uusioversio on saksittu varsin radikaaliin tyyliin kattamaan ainoastaan tarinan alkumetreille sijoittuva Midgar-osio. Yksityiskohta, joka olisi ehkä ollut hyvä tuoda ilmi myös pelin nimessä, sillä kyseessä on oikeasti vain laajemman tarinakokonaisuuden prologi – joskin aivan liian venytetty sellainen.
Itse juonen päälinjaukset ovat kuitenkin ennallaan ja taatusti kaikkien tiedossa: luvattua maata etsiskelevä Shinra-korporaatio riistää planeetalta Mako-energiaa. Entinen Shinra-sotilas, AVALANCHE-ekoterroristijengiin liittyvä Cloud Strife päättää värikkään köörinsä kanssa kuitenkin heitellä kapuloita pahisten rattaisiin räjäyttämällä näiltä reaktorin tai kaksi. Mukaan liittyy myös mystisen Cetra-sivilisaation jälkeläinen Aerith, jota Shinran kätyrit haluavat hyödyntää omien tarkoitusperiensä toteuttamiseksi.
Ne Me Mori facias
Kyllä, alkuperäisteoksen tarinaa on laajennettu rankalla kädellä, pelin lohkaistessa elämästä peräti reilun 40 tunnin siivun, tietysti jokaisen paneutumistasosta riippuen. Valitettavasti tässä ei osuta aivan maaliin, sillä esimerkiksi sivuhahmojen kohtaloihin yritetään luoda tunnesiteitä puoliväkisin, jopa koomisesti. Sinne tänne ripotellut sivutehtävät ovat peruskauraa, jotka eivät onnistu tuomaan juoneen mitään järin tähdellistä ekstraa. Mielenkiintoinen lisä ovat kummitushahmoiset Whisper-otukset, joitka vievät tarinaa lopulta yllättävänkin paljon uusiin suuntiin.
Vaikka Midgar miljöönä onkin aika monipuolinen, alkaa samojen kapeiden putkien edestakaisin ravaaminen maistua puulta muutaman kymmenen pelitunnin jälkeen. Erityisesti loppupuolen luolastoja on venytetty paikoitellen huvittavan pakonomaisesti, jolloin mokomien koluaminen alkaa tuntua väistämättä enemmän työltä kuin huvilta. Alkuperäispelin rivivihollisista on monessa kohtaa tuunattu omia eeppisiä pomotaistelujaan, pelkästään pelin keinotekoisen pidentämisen vuoksi. Ropellusten ikuinen riippakivi, rytmitys, on vain tällä kertaa harmittavan paljon pielessä, mikä korostuu entisestään seikkailun pienemmän mittakaavan vuoksi.
Paikoitellen, varsinkin savotan alkupuoliskolla loistava fiilis toki nostaa päätään useampaankin otteeseen, mutta sitten tarina lyödään taas sille liiaksi jumittavalle vaihteelle. Lopullisesti mopo keulii ojaan Michael Bay -henkisessä loppukohtauksessa, josta olisi huoletta voinut jättää puolet leikkauspöydän lattialle. Ja onko sitä ikonista Sephirothia oikeasti pakko tunkea väkisellä mukaan aivan näin paljon? No ei kyllä ole.
Pelillisesti homma onkin sitten huomattavasti paremmissa kantimissa. Hyvällä maulla modernisoitu taistelujärjestelmä kannustaa hahmojen välillä vaihtelemiseen ja valikoissa sompailemiseen, mutta tästä huolimatta mittelöiden dynaamisuus ei katoa missään vaiheessa. Kokonaisuus pysyy huomattavasti paremmin hanskassa kuin esimerkiksi Final Fantasy XV:n tapauksessa, jossa näyttävyys tuntuu menneen paikoitellen pelattavuuden edelle. Hyväksi todettu taikajärjestelmä on säilytetty liki ennallaan, ja jokainen voi kyhätä sankareista haluamanlaisensa tappokoneen. Tällä kertaa jopa aseiden ominaisuuksia voi tuunata oman mielensä mukaan, joten alun Buster Sword voi olla aivan kelpo säilä vielä seikkailun loppukahinoissa.
Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain tyylikästä
Audiovisuaalisesti Final Fantasy VII Remake on taatusti timangia alkuperäispeliä tahkonneille, miksei muillekin. Pieniä easter eggejä on nähtävissä kaikkialla aina tutuista NPC-sivuhahmoista lepopaikkana toimivan penkin selkämyksestä löytyviin tallennuspisteikoneihin saakka. Itse päähahmot on modernisoitu todella tyylikkäästi, jopa englanninkielisten ääninäyttelijöiden tuodessa kuvioihin mukavan ripauksen persoonaa. Parhaiten tämä näkyy Aerithissa, josta on tullut mukavan rempsakan ääninäyttelyn myötä jopa ihan siedettävän oloinen tyyppi. Kalmankankeat sivuhahmot eivät pääse yksityiskohdissa päähahmojen tasolle, mutta näinhän se tapana on. Myöskin maisematekstuurien ilmestymistä joutuu joskus odottelemaan tovin jos toisenkin jopa kovasti tohottavalla PS4 Pro -masiinalla. Kokonaisuutena peli näyttää kuitenkin paikoitellen hämmentävän paljon CGI-animaatiolta, vaikka tapahtumat rullaisivatkin puhtaasti pelimoottorilla. Tuskin nykyraudalla paljon tämän paremman näköistä jälkeä on mahdollista saada aikaiseksi.
Aikoinaan Square Enixin hovisäveltäjänä puuhastelleen Nobuo Uematsun kappaleet on tuotu nykyaikaan tunnistettavasti ja hyvällä maulla. Tuttuja teemoja kierrätetään maltillisesti, ja taustatiluttelut eivät suoranaisesti ärsytä missään vaiheessa, kuten harmittavan usein JRPG-peleissä on tapana. Tosin ei se One Winged Angel tainnut alun perin kuulua vasta kuin aivan pitkän seikkailun loppumetreillä, jossain kaukana Midgarista.
Odottamisen arvoinen?
Final Fantasy VII Remake on kunnianhimoinen uusioversio, joka kuitenkin kompastelee aavistuksen omaan suuruudenhulluuteensa. Lopputekstien rullatessa ruudulla mielessä oli vain ajatus, että olipas näyttävä mutta samalla harmittavan sieluton ja aivan liian pitkä prologi jollekin suuremmalle. Seuraavaa osaakin saataneen Square Enixin kehitystahdin tuntien odotella vuositolkulla, joten jäljelle jäi loppupeleissä hivenen kaksijakoinen fiilis: en ehkä kaipaisi tälle enää jatkoa.
