Todetaan yksi asia samoin tein: Xenoblade Chronicles on upea roolipeli. Nimike on julkaistu aiemmin sekä Wii-konsolille (Euroopassa vuonna 2011) että New 3DS -käsikonsolille (vuonna 2015). "Monipuolinen elämys, josta on vaikea löytää valittamista", lausuu Wii-originaalin arvostelumme. New 3DS:lle saapunut versio saa niin ikään suitsutusta, muun muassa nimikkeen pitkäikäisyydestä ja jopa koskettavan kauniista musiikista. Myös itse pidän alkuperäisnimikettä yhtenä parhaista männävuosien roolipeleistä.
Niinpä olikin suoranainen ilon ja onnen päivä, kun Monolith Soft -studion Xenoblade Chronicles: Definitive Edition julkistettiin saapuvaksi Switch-konsolille. Ja mukana tulee vieläpä täysin uusi tarinakokonaisuus, Future Connected. Mainiota.
Tapahtui viime jaksossa
Jos on pelannut jonkin sortin roolipelejä, pystyy Xenobladesta tunnistamaan monet tutut peruselementit. On valtava maailma, jota samotaan kolmen hahmon ryhmässä. On lukemattomia isompia ja pienempiä vihollisia, joiden päihittämisestä palkitaan kokemuspisteillä. Näillä pisteillä puolestaan hahmot kasvavat kokemustasoja, joiden myötä hyökkäykset, puolustus ja muut taidot petraantuvat. Lisäksi sankareita voi varustaa erilaisilla vaateparsilla sekä monenmoisilla jalokivillä, jotka muokkaavat kykyjä haluttuun suuntaan.
Erityishuomiona pitää mainita, että käytössä olevat varusteet muuttavat myös hahmojen ulkoasua, mikä on varsin pätevä lisä. Kukapa ei haluaisi vaatettaa hahmoja vaikkapa uimapuvan alaosalla ja yläkropan peittävällä haarniskalla?
Jos mukana on monen monta tuttua elementtiä, niin pelin ympäristö on kuitenkin varsin erilainen. Tarinan tapahtumapaikkoina ovat näet kaksi jättiläistä, Bionis ja Mechonis, jotka ovat jähmettyneet paikoillensa kauan, kauan sitten tapahtuneen kaksinkamppailun uuvuttamina. Bionis-jättiä asuttavat orgaaniset eliöt ihmisistä kaiken maailman eläimiin, kun Mechonis on puolestaan mekaanisten olentojen asuttama.
Varsinainen tarina alkaa, kun Shulk-päähahmon kylään hyökkää jo lyödyiksi luultujen koneiden armada. Erinäisten tapahtumien seurauksena Shulk saa kätösiinsä legendaarisen Monado-miekan, jonka avulla ihmiskunnalla voi ehkä olla pieni mahdollisuus selviytyä. Näistä lähtöruuduista suunnataan kohti massiivista maailmaa Shulkin ja hänen ystävänsä Reynin kanssa. Reissun varrella matkaan lyöttäytyy myös muita hahmoja, mukaan lukien Nopon-lajia edustava Riki-niminen pallero, joka voi jakaa mielipiteitä pöhköllä äänellään ja puheenparrellaan.
Pitkä seikkailu on pitkä
Pituutta seikkailulla riittää. Siihen voi kuluttaa minkä tahansa tuntimäärän neljänkymmenen ja sadan väliltä, riippuen siitä, paljonko sivupuuhia tekee ja monstereita pistää lakoon.
Varsinaisen pääjuonen ohella tehtävänä on näet julmetun paljon sivutehtäviä. Apua kaivataan muun muassa hirviöiden lahtaamisesta tiettyjen resurssien keräilemiseen. Nämä asiat eivät vielä sellaisenaan ole maailman mielekkäimpiä, mutta onneksi sekaan isketään mielenkiintoisempiakin puuhia. On puuha minkälainen tahansa, palkitaan pelaaja siitä rahalla tahi kokemus- ja taitopisteillä, joilla kasvattaa sankareista entistäkin parempia taistelijoita.
Tekemistä piisaa vaikka kuinka ja paljon, sillä sivutehtäviä on huomattavan iso määrä. Unohtaa ei myöskään sovi muita sivuaktiviteetteja ja erityisvahvojen monsterien kanssa taistelua, joten tekemistä piisaa pitkän tarinan ohella kosolti. Kokemuspisteiden grindaamistakaan ei pysty unohtamaan, mikäli aikoo pistää palasiksi jokaisen piilotetun pomohirmun.
Pelin juoni vie pelaajansa läpi erilaisten maisemien aina lumisista huipuista suomaisemien kautta suurien vesialueiden äärelle. Mielenkiintoista nähtävää riittää, ja koluttavat alueet ovat parhaimmillaan massiivisia. Aikoinaan Bioniksen jalan alueella sijaitseva vihreä niittyalue sai suupielet korviin koollaan. Tuo kokemus ei ehkä nykypäivänä ole yhtä vahva, mutta vaihtuvat vuorokauden ajat sekä taustalla soivat upeat sävelmät saavat hymyn edelleen aikaiseksi.
Pussi uusia temppuja
Vaikka tarinassa pientä joutokäyntiä muutamissa kohdin on ja dialogi ei aina osu aivan nappiin, on kyseessä todella kiintoisa ja maaginen kokonaisuus. Asiaa avittaa myös varsin toimiva taistelusysteemi. Taistot ovat reaaliaikaisia, ja sankarit hoitavat itse perushyökkäyksensä. Ruudun alalaidassa olevasta valikosta valitaan erikoiskykyjä, jotka vaihtelevat voimakkaammista hyökkäyksistä parannusloitsuihin. Minkään sortin taikapisteitä sun muita ei ole, vaan kyvyt vaativat aikaa palautuakseen käyttökuosiin. Monipuolisen taistelusysteemin kaikki hienoudet aukeavat ajan kanssa.
Plussaa Definitive Editionille pitää antaa sen enemmän tai vähemmän pienistä parannuksista. Tilanteisiin sopivat hyökkäykset indikoidaan pienillä huutomerkeillä, jolloin tietää mistä on eniten hyötyä missäkin tilanteessa. Tarjolla on sekä helpompi että vaikeampi vaikeustaso, joista ensimmäinen vähentää kokemuspisteiden grindaamista huomattavan paljon. Karttasysteemiä on myös paranneltu, sillä nyt sivutehtäviin kaipailtavat esineet, hahmot sun muut näkee selkeinä huutomerkkeinä. Myös pelin valikot ovat selkeämpiä kuin ennen.
Toinen mainio lisä on mahdollisuus kytkeä hahmojen taisteluhuudot pois päältä. Sankarjoukkiomme on nimittäin todella äänekäs ennen taistoja, niiden aikana ja niiden jälkeen. Joka hyökkäyksen ääni huudahdetaan ääneen, mikä johtaa parhaimmillaan jonkin sortin kakofoniaan, kun kolmesta suunnasta kuuluu jo kovin tutuksi tullutta mesoamista. Tälle myös peukku.
Pelaajien on mahdollista ottaa osaa haasteisiin, joissa kisataan aikaa vastaan taisteluissa. Onnistuneista koetuksista palkitaan esineillä ja varusteilla. Eikä tässä vielä kaikki!
Niin, eikä tässä vielä kaikki
Originaalipelin lisäksi Definitive Edition tuo mukanaan uuden tarinakokonaisuuden, Future Connectedin, jonka kimppuun voi hypätä päävalikosta missä kohdin vain. On kuitenkin enemmän kuin suositeltavaa kokea emopeli ensin, sillä sen tapahtumiin viitataan toistuvasti.
Vuosi alkuperäisen tarinan jälkeen sijoittuva seikkailu on pienimuotoisempi kokonaisuus, jossa kaksi pääpelistä tuttua sankaria suuntaa Bionis-jätin olkapäällä sijaitsevalle alueelle. Mukana matkassa on kaksi ärsyttävää Nopon-lajin palleroa lapsekkaine äänineen ja höpinöineen. Pelattava pelialue on huomattavasti pääseikkailua pienempi, minkä lisäksi tarinakaan ei etene kovin suurin harppauksin.
Täysin uuden Xenoblade-aiheisen seikkailun julkaisu on aina hyvä asia, ja niin on noin periaatteessa myös nyt. Kyseessä on noin kymmentuntinen bonusrykäisy, joka ei juoneltaan yllä emopelin tasolle kiinnostavuudellaan tai juonikuvioillaan. Melia-hahmon tarinaan tahi äärimmäisen tylsään pahikseen ei saa nostettua tarpeeksi kiinnostusta, jotta kokonaisuutta tekisi suorastaan mieli kehua. Asiaa eivät myöskään auta nuo kaksi Nopon-lajin palleroa, joiden höpinät ja taustat eivät saa kiinnostumaan minkään vertaa.
Mutta on silti perin hyvä asia, että myös alkuperäistuotoksen aikoinaan kokeneet saavat täysin uutta sisältöä. Pelinkehittäjien mukaan lisätarina antaa jonkin sortin osviittaa sarjan tulevaisuudesta, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Tuon kymmentuntisen rykäisyn pelaa läpi, mutta paljoa kerrottavaa jälkipolville siitä ei jää.
Jotain hopeareunusta, jotain tummaa pilveä
Teknisesti tarjolla on kaksijakoinen kokonaisuus. Käytössä on Xenoblade Chronicles 2:n pelimoottori, joka sai aikoinaan menon näyttämään suttuiselta ruudulla. Tilanne on sama myös tällä kertaa. Välillä peli näyttää varsin hyvältä sekä televisioruudulta että konsolin omalta näytöltä, mutta toisinaan meno muuttuu puuromaiseksi. Myös maastossa näkyvät ruohonkorret sun muut kasvit ovat näkyvillä vain Shulkin ja kumppanien lähettyvillä. Horisonttiin katsottaessa kasvusto loppuu kuin näkymättömään rajaviivaan.
Kyseessä on iso askel eteenpäin alkuperäisestä Wii-versiosta, mutta kyseessä ei ole millään mittapuulla Switchin kaunein nimike. Harmillista, vaikka välillä maisemat ovatkin mukavaa katseltavaa. Myös hahmoanimaatiot ovat myös vanhentuneet sitten Wii-aikojen, eikä kyseessä ole nykystandardeilla katsottuna se sulavin peli päällä maan.
Yksi asia pitää nostaa erikseen esille monien ja taas monien ylistyssanojen ryydittämänä. Nimittäin! Jo alkuperäisessä Xenoblade Chroniclesissa oli upea soundtrack, mutta Definitive Edition pistää vielä paremmaksi. Lähes jokainen kappale on äänitetty uusioversiota varten uudelleen, ja uudet versioinnit kuulostavat omaan korvaani lähes kauttaaltaan vielä aiempaakin paremmalta. Tästä pitää antaa isoa kättä studion suuntaan. Näin ne uusioversioiden musiikit pitää käsitelläkin. Tarjolla on myös mahdollisuus kuunnella seikkailun taustalla alkuperäissävelmiä, mikäli uudet eivät ole omaan makuun.
Alkuruudussa kuultavaa tunnelmallista sävelmää ei ole pistetty uusiksi, mikä tuntuu oikealta ratkaisulta. Kyseessä on nimittäin omasta mielestäni upein pelin alkuruutu ikinä.
Ääninäyttely on jakanut mielipiteitä jo alkuperäisessä versiossa. Hahmot puhuvat omaan korvaani varsin toimivaa brittienglantia, mutta kaikki eivät ole kuunnelleet puheita yhtä innokkaasti. Mikäli haluaa kuunnella lontoon sijasta japania, on myös alkuperäinen japaninkielinen ääninäyttely mahdollista ottaa käyttöön. Oli miten oli, tutut äänet kuullaan myös Future Connectedissa, joskin etenkin Melian ääninäyttelijä kaipaa hieman aikaa lämmetäkseen. Ensialkuun kuulostaa siltä, kuin hän olisi täysin eri henkilö.
Hyvä peli, jota uskaltaa suositella
Xenoblade Chronicles: Definitive Edition on hieno kokonaisuus. Vaikka alkuperäisen nimikkeen ikä näkyy useammassa kohdin ja graafinen puoli ei ansaitse suoranaista suitsutusta, on kyseessä varsin suositeltava roolipelikokemus. Näin etenkin, mikäli tätä helmeä ei tullut aikoinaan koettua Wiillä tai New 3DS:llä. Alkuperäisen kokeneille tarjolla ei ole suuren suurta houkutusta tarttua seikkailuun uudelleen.
Tai no, kyseessä on edelleen upea kokemus, joten onhan siinä se.
