Vahvat lähtökohdat
Jumalten turpasaunan perusidea on hyvä. Joukko uljaita sotureita rantautuu ylimaallisten otusten saarelle, jossa entisaikojen taruolennot suunnittelevat keljuuksia ihmiskunnan pään menoksi. Ikiaikaiset pahattaret ovat loihtineet kataluuksia jo vuosisatoja, eivätkä ihmiset enää perusta ajatuksesta yhdestäkään päivästä lisää heidän leikkikaluina. Lopulta kahdeksan rohkeaa soturia päättää ottaa kohtalon omiin käsiinsä.
Jokaisella ylimaallisista pirulaisista on oma luolastonsa, joiden syvimpiin ytimiin matkaaminen on työn ja tuskan takana. Suhteellisen laajasta maailmankartasta löytyy kymmenen ovea, jotka johdattavat eri puolille myyttisen valtakunnan piilotettuja luolastoja. Mutta jumalat ovat äkkipikaista ja arvamaatonta sakkia. Pian sankarit ja pelaaja huomaavat, että vaikka paikat pysyisivät samana, kaikki muu on satunnaisesti generoitua.
Sattumanvarainen maailma on yksi kokonaisuuden suurimmista kompastuskivistä. Mikään ei ole pysyvää, joten yksikään pelikerta ei ole samanlainen. Normaalisti tämänkaltainen yllättävä kerronta olisi jopa suotavaa, mutta Gods Will Fall nojaa niin vahvasti Dark Soulsin kaavoihin, että arpapeli tuntuu tuhauttavalta. Vastarinnan tapoja ei voi oppia, sillä ne eivät koskaan ole samoja, eikä peli anna mitään varoituksia ennakkoon, kun vastassa on liian voimakkaita vihulaisia.
Näin ollen seikkailun alkupää kuluu pirullisessa silmukassa, jossa on mahdoton arvata mitä tuleman pitää. Kun hahmo kuolee, hänen sielunsa jää pimeyden syövereihin vangiksi eikä ole enää käytettävissä kunnes kyseisen paikan herra on pistetty lihoiksi. Idea on mielenkiintoinen, mutta toteutus ontuu, sillä koskaan ei voi arvata mikä luolasti soveltuu mille seikkailijalle parhaiten. Pahimmassa tapauksessa miekkamiehiä päätyy lihamyllyyn useita kerralla puhtaasti arpapelin takia. Seikkailijoiden taidot ja pisteet ovat myöskin täysin satunnaisia, joten jos yhteen kiintyy, niin paradoksaalisesti hahmoa ei myöskään tohdi käyttää. Menetyksen riski on liian suuri.
Sekalainen sakki sankareita
Koitoksista selviytyvät miekkamiehet ovat pohjimmiltaan mielenkiintoista sakkia. Tarinan edetessä heille jopa kertyy ympärille hienovaraisia ja mukaansatempaavia pieniä tarinoita. Mutta näiden saavuttaminen on turhan ison urakan takana, eikä pieni hurmaava yksityiskohta pelasta muuten tylsää kokonaisuutta.
Tätä oravanpyörää kiihdyttää entisestään pelin auttamattoman huonot kontrollit ja surkea taistelumekaniikka. Hahmot tuntuvat painottomilta, ja esimerkiksi ahtaiden siltojen ylittäminen on tuskallista, kun koskaan ei voi tietää, milloin peloton sankari vain liukastuu ilman varoitusta kuolemaansa. Jostain syystä kehittäjät ovat kokeneet oleelliseksi lisätä peliin myös tasoloikkaa, joka on aina huono idea, varsinkin toimintapainotteisessa selviytymiskauhussa.
Hyökkäykset on rajoitettu joko nopeaan kevyeen huitaisuun tai hitusen kovempaan mutta hitaaseen moukarointiin. Hahmot voivat myös hyökätä suoraan loikasta ylhäältä alaspäin kohdistuvalla iskulla, joka onkin ainoa tapa vahingoittaa maassa makaavia vihulaisia. Ongelmaksi muodostuu pelin armottoman huono tähtäys, jonka parissa ei koskaan voi olla varma, mihin on lyömässä seuraavaksi.
Jos kuitenkin onnistuu pääsemään turhauttavan luolaston halki myyttisen pahiksen olohuoneeseen, Gods Will Fall palkitsee huikeilla taisteluilla, jotka ansaitsevat pelille sen mahtipontisen nimen. Mittelöt ovat henkeäsalpaavaa koettavaa alusta loppuun saakka. Niissä näkee selkeästi, missä kehittäjien pääpainotus ja rakkaus on ollut. Helppoja niistä ei ole yksikään, mutta toisin kuin heikosti suunnitelluissa luolastoissa, yksittäisellä areenalla käyty taistelu ei tunnu turhauttavalta. Sitä melkein toivoo, että kokonaisuus olisi painottanut tätä osa-aluetta huomattavasti enemmän.
Pieniä onnistumisia
Vioistaan huolimatta Gods Will Fall ansaitsee myös kehuja. Pelin audiovisuaalinen toteutus on kaunista, ja varsinkin viikinkipossen hyörintä maailmankartalla on oudolla tavalla hurmaavaa. Eri kokoisten karikatyyrien kompurointi tuo mieleen elävästi vanhat Asterix-animaatiot. Myös tietyt ympäristöt ja luolastot ovat nokkelia ideoinniltaan, vaikka toteutus jättäisikin toivomisen varaa. Jumalat ovat silmiähivelevän kauniita ja uhmaavia persoonia, joiden presenssi herättää kunnoitusta. Mytologiasta ammentava tyyli tekee jokaisesta ainutlaatuisen kokemuksen, johon yllättäen haluaa palata yhä uudestaan.
Peliä kuitenkin vaivaa iänikuinen ongelma, johon kaikki indie-pelit törmäävät. Gods Will Fall on idearikas kokonaisuus, jossa riittää oivalluksia vaikka kymmeneen erilaiseen tuotokseen. Mutta hyvä kokemus vaatii muutaman yksityiskohdan hiomista täydellisyyteen, eikä siihen tällä kertaa päästä. Kyseessä on kuitenkin on kunnioitettava yritys mullistaa ikonista genreä omanlaiseksi, mutta samalla harmillinen esimerkki epäonnistumisesta nähdä metsää puilta.
