Tuuliajolla
Peli alkaa, kun mystinen merenkulkija Seth huuhtoutuu Halcyonian rantaan salaperäisen äänen saattelemana. Muutama kyläläinen tulee ihmettelemään, että mistäs tällainen kaveri on ilmaantunut. He vievät Sethin kaupungissa olevaan majataloon, josta hän lopulta herää. Nuorukainen ei tiedä missä on ja miten hän kaupunkiin päätyi.
Pian huoneeseen ilmaantuvat prinsessa Gloria ja hänen kuninkaallinen henkivartijansa Sir Sloan. Gloria paljastaa, että hänen oma valtakuntansa ei ole enää olemassa, mikä hämmästyttää kummastuttaa pientä merikulkijaamme suuresti. He jättävät Sethin lopulta lepäämään ja lähtevät itse tapaamaan kaupungin hallitsijaa, kuningas Vernonia.
Varoituksen sana: japanilaisten roolipelien perinteiden kunnioittaminen on tässä arvostelussa toistuva teema. Se koskee myös tarinaa, joka alun jälkeen saa melko lailla lisäkierroksia koneeseensa. Yllätyin eniten siitä, miten melankolinen alavire pelissä on, sillä välillä käydään melkoisen syvissä vesissä. Pelissä sivutaan niin kuolemaa, pahuutta, selkään puukottamista, ihmissuhteita, lapsen menetystä kuin orpouttakin.
Vaikka Bravely Default II ei koreile varsinaisesti kekseliäisyydellään, on sen tarina silti mielenkiintoista seurattavaa perinteisyydestään huolimatta. Jotkut sivuhahmot saattavat olla aika ärsyttäviä, mutta pääosin hahmokavalkadi on kuitenkin sangen miellyttävä.
Kauneus on kaksijakoista
Graafinen tyyli hivelee silmää, etenkin kaupunkien osalta. Niissä yhdistellään kauniisti piirrettyjä taustoja 3D-hahmoihin, joista tulee kokonaisuutena mieleen panoraamat. Kaupunkien ulkopuolella asiat eivät valitettavasti ole yhtä hyvin.
3DS-alkuperän näkee todella selvästi, varsinkin tv-ruudulla. Yksityiskohdat eivät kestä valitettavasti lähempää tarkastelua, sillä röpelöä ja sahalaitaa näkyy vähän väliä. Onneksi ympäristöt ovat kuitenkin riittävän yksityiskohtaisia ja värikkäitä, jotta ne eivät näytä tylsiltä.
Käsikonsolitilassa vanhanaikaisuus ei haittaa samalla tavalla, mutta isommalla näytöllä peli näyttää paikoin vähän karulta. Tämän lisäksi pätkimistä esiintyy jonkin verran niin taisteluissa kuin maailmankartallakin. Peli kaipaisi siis kipeästi optimointia.
Hauskana detaljina välinäytöksissä hahmot möllöttävät taustaa vasten vierekkäin, vähän kuten teatterilavalla. Ei välttämättä kaikkein vakuuttavin ratkaisu teknisesti, mutta kyseinen tapa esittää tarinaa sopii kuitenkin pelin tyyliin mainiosti, joskin vaihtelu olisi paikka paikoin virkistänyt.
Äänimaailma kunnioittaa sekin perinteitä. Valtaosa dialogista on puhuttua, mikä on tässä tapauksessa hyvä asia, sillä ääninäyttely on pääosin laadukasta. Taiteilijanimellä REVO kulkevan säveltäjän musiikki on puolestaan kauniisti sävellettyä kautta linjan.
Taistelutunnarikaan ei ärsytä, vaikka sitä saa pelissä kuulla satoja, jollei tuhansia kertoja. Biisi soi tämän tästä arkielämässäkin edelleen päässä. Mahtaakohan tähän saada ammattiapua?
Pelastuspartio ei koskaan kuhnaa, pelastuspartio vaaraa uhmaa
Numeroinnistaan huolimatta Bravely Default II on sarjansa kolmas teos. En ole maininnut sanallakaan aiemmista osista ja se johtuu siitä, että olen ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Juoni ei ole jatkoa edeltäjälleen, vaan se kertoo täysin irrallisen tarinan, joten kokemus aiemmista osista ei ole välttämätöntä.
Jokainen voi täten hypätä suoraan uusimpaan seikkailuun, mikäli 3DS:ää ja kiinnostusta aiempiin osiin ei talosta löydy. Sattuneesta syystä pelattavuus on kuvailtu sarjan ensikertalaisen näkökulmasta.
Retkueessa on yleensä vähintään neljä tyyppiä eli pääsankarit Seth, Gloria, Elvis ja Adelle. Vuoropohjainen taistelumekaniikka on toteutettu sopivan stimuloivasti, sillä perinteisten hyökkäys- ja puolustuskomentojen lisäksi täytyy pitää silmällä Brave Pointseja eli rohkeuspisteitä, jotka toimivat ikään kuin valuuttana taistelulle.
Rohkeuspisteet voivat olla enimmillään kolme pojoa plussalla tai miinuksella. Voit milloin vain päräyttää itsesi miinukselle ja lyödä useamman kerran putkeen ketjuttamalla hyökkäyksiä, mutta silloin joudut odottelemaan ja olemaan vastaanottavana osapuolena, kunnes rohkeuspisteet ovat taas nollilla. Pisteitä kerrytetään puolestaan Default-komennolla, joka toimii samalla myös suojauksena.
Taistelua syvennetään entisestään “duunijärjestelmällä”. Työnimikkeitä löytyy pelistä yhteensä peräti 24 kappaletta, joskin niitä saa pikkuhiljaa tarinan edetessä. Hommia voi vapaasti yhdistellä ja vaihdella eri hahmoilla. Varoituksen sana: kaikkia näitä luokkia kannattaa kehittää aktiivisesti ja kattavasti eri hahmoille heti kuin mahdollista, sillä koskaan ei tiedä, milloin niitä tarvitset. Muutoin rivivihollisetkin pyyhkivät päähenkilöillä lattiaa.
Mikäli työtehtäviä ei hyödynnä kunnolla, muodostuu pomotaisteluista kerta toisensa jälkeen sadistisen vaikeita. Vaikka pomon heikkoudet olisivat selvillä, jotain on rytmityksessä pielessä, kun taistelussa saattaa pahimmillaan mennä tunti, ennen kuin vastustaja on selätetty. Siispä kuolo korjaa väistämättä, mikäli varustautuminen on vähänkään pielessä.
Pakkaa syvennetään entisestään hahmonkehityksestä saatavilla kyvyillä. Peli ei varsinaisesti tyrkytä niiden seuraamista, joten pelaajan on itse mentävä valikkoon toteamaan tasaisin väliajoin, että ”jaahas, tämmöisiäkin apuja olisi nyt tarjolla kehityksen myötä”. Lieneekö sitten henkilökohtaisen vanhuuden merkki, mutta joku syy siihen täytyy olla, että unohdin näiden asioiden olemassaolon vähän väliä.
Perinteitä kunnioittaen myös grindaaminen on käytännössä pakollista aika ajoin. Onneksi viholliset kuitenkin näkyvät kartalla, joten hahmoja saa kehittää omaan tahtiin. Seikkaileminen itsessään on sen verran virtaviivaista luolastosta ja kaupungista toiseen etenemistä, etteivät edes lisätehtävät tuo merkittävää ekstra-arvoa peliin. Onneksi taistelujärjestelmä on kokonaisuudessaan niin herkullinen kokonaisuus, että se kannattelee seikkailua sen verran vakuuttavasti, ettei mähinöihin kyllästy oikeastaan missään vaiheessa.
Kiitosta on myös pakko antaa sopivan suuruisesta tavara- ja asevalikoimasta. Jotkut tapaukset tuntuvat menevän asian suhteen mopolla kuuhun, kuten vaikkapa Dragon Quest XI. Järkyttävän suuruisessa roinamäärässä ei ole mitään järkeä, jos sadasta tavarasta noin viisi päätyy läpipeluukerran aikana käyttöön.
Herkkua veteraaneille, noviiseille ei niinkään
Kaikesta näkee, että peli on suunnattu vuoropohjaisten roolipelien veteraaneille. Graafinen tyyli huokuu nostalgiaa, siinä missä vuoropohjainen taistelukin, vaikeustasosta nyt puhumattakaan. Tarinakin kunnioittaa perinteitä käänteillään. Taistelujärjestelmä on kuitenkin show’n tähti. Se pitää kokonaisuuden kasassa tavalla, joka nostaa teoksen kirkkaasti yhdentekevyyden yläpuolelle.
Bravely Default II ei ole missään nimessä huono roolipeli, päinvastoin. Se on vain melko yllätyksetön ja aloittelijoille suorastaan armoton. Vaikka pelistä löytyy helpompi vaikeustaso noviiseja varten, palvelee se nykyisellään lähinnä genren parissa pitkään viihtyneitä naavapartoja.
Toinen mielipide (Joona Suonperä)
Kirjoitan tämän mietteen Nikon mainitseman genren suurkuluttajan ja naavaparran näkövinkkelistä. Olen myös suuri sadistisen vaikeustason ystävä, ja sillä saralla Bravely Default II todellakin säväytti. Täydellinen peli ei missään nimessä ole, mutta tarpeeksi raikas ja viihdyttävä kuitenkin erottuakseen joukosta.
Ja tarkennetaan nyt heti alkuun: peli ei ole liian vaikea, eikä missään nimessä epäreilu. Oma matkani hard-tasolla oli antoisa ja opettava, ja vaikka game over -ruutu tulikin tutuksi, ei se silti lannistanut. Japanilaiset roolipelit ovat tunnettuja grindauksen tarpeestaan, ja tätä myös Bravely Default II tarjoaa.
Taistelut, taktiikka ja valmistautuminen ovat kaiken keskiössä. Hahmoluokkia vaihtamalla ja ennakkoon taktikoimalla eri pomovastukset kaatuivat lopulta tasaiseen tahtiin. Onnistumisen tunne on vahva tunne, ja matkan varrella aukeavat lukuisat hahmoluokat toivat aina innostuneen fiiliksen kuin lahjapaketti jouluna.
Lapselliset hahmot vakavien aiheiden äärellä
Suurimman miinus-pisteen annan heikohkolle tarinalle ja sen ulosannille. Vaikka graafinen tyyli ja värikäs maailma alkuun kiehtoikin, en lopulta pystynyt ottamaan vakavasti niitä lukuisia draamankaaren huippuhetkiä tässä lapsenomaisessa maailmassa. Välivideot ovat melko mitäänsanomattomia, ja niistä puuttuu intohimoa herättävä yllätyksellisyys, joka pitäisi mielenkiinnon yllä. Dialogia ollessa paljon jään kaipaamaan vaihtelevia esitystapoja ja tarinaa kuljettavia kohtauksia. Nyt sain ihmetellä neljän hahmon seisoskelua samoissa kohdissa dialogien aikana koko 60 tunnin ajan.
Juonen ennalta-arvattavuus on myös iso epäkohta. Ensimmäisen kaupungin jälkeen tiesi jo toisessa ja kolmannessa kylässä ensisilmäykseltä kuka on se pahis ja kuka puukottaa jossain kohti jotakuta selkään. Tarina ei ole huono, mutta se on niin sanotusti melko kliseinen prinsessoineen ja lohikäärmeineen.
Pelillisesti kyseessä on kuitenkin varsinainen mestariteos ja ne pienet hyvät jutut ja asiat koukuttavat mukaansa, vaikka tarina jättääkin pienen harmaan väljyyden tähän soppaan. Keskinkertaisesta juonesta huolimatta matkassa on tavoiteltavaa ja pääjuonen jälkeenkin haasteita voitettavaksi, mikä varmasti monen mieltä lämmittää.
Ei yhtä oikeaa mielipidettä
Kuten monessa muussakaan asiassa, ei myöskään arvostelussa ole yhtä ja oikeaa mielipidettä. Bravely Default II jakaa taatusti mietteet ja oma kokemukseni on erittäin positiivinen. Voin vahvasti suositella teosta sekä uusille genreä vasta kokeileville, kuin myös niille vanhoille naavaparroille, jotka ovat jo kaikki JRPG-metkut nähneet.
Täyttä viittä tähteä ei ole tänään jaossa, mutta kokonaisuus kääntyy kuitenkin hyväksi neljän tähden seikkailuksi.
Aiempien osien arviot:
