Vaikka lopputuloksesta onkin helppo havaita kilpailijan tuotoksista tuttuja elementtejä, saadaan uutukaiseen ilahduttavan paljon omaa luonnetta mukaan – olkoonkin, että ihan kaikki innovaatiot eivät osu napakymppiin.
Näpit rasvassa
RiMS Racingin selkein muista prätkäpeleistä erottava tekijä on, että tällä kertaa pyritään simuloimaan nimenomaan moottoripyörän omistamisen autuutta pelkän kisaamisen sijaan. Eikä tämä suinkaan tarkoita Gran Turismon tai Forzan kaltaista satojen menopelien haalimista, vaan nimenomaan yksittäisen pyörän omistamista. Käytännössä siis tarjotaan talliin valikoidulle kumppanille huolenpitoa, tuunausta, remontteja sekä ylipäätään lämpimiä tunteita – aikaa ja kuluja säästämättä.
Uran edetessä lisäprätkiä toki voi lunastaa erinäisissä valmistajien kutsukisoissa pärjäämällä, mutta varsinaisia voittorahoja poltetaan ainoastaan tarvikkeisiin ja varaosiin. Yhteen kulkupeliin keskittyvää ajatusmallia tuetaan jo valikoiman niukkuuden kautta: Jokaiselta isolta pyörävalmistajalta tarjotaan ainoastaan yksi huippumalli, joten pyörätarjonnan voi laskea sormilla. Sen sijaan jälkimarkkinoiden puolella lisensoitua kilkettä riittää satamäärin jarruletkuista ja -kahvoista putkistoihin, renkaisiin, ketjuihin ja aina lukemattomiin vannemalleihin tai katteisiin saakka. Käytännössä jokaista osa-aluetta pääsee halutessaan näpräämään, ja samalla toivon mukaan ehostamaan ratsunsa suorituskykyä.
Pyörän ruuvaaminen ei ole pelkästään vapaaehtoista puuhastelua, sillä kriittiset osat kuluvat yllättävän reipasta tahtia kilometrien karttuessa. Komponenttien statusta pystyy tiirailemaan yksityiskohtaisesti jopa kesken kisan näyttävän, mutta samalla kovin turhan pysäytyskuvan avulla. Pajalle päästyään pelaaja joutuu konkreettisesti osallistumaan ruuvaamiseen, sillä osat irrotetaan yksitellen helpohkojen komentosarjojen siivittämänä hieman kuin omana minipelinään.
Ruuvamismekaniikan idea on hauskan omaperäinen ja alleviivaa kehittäjien panostusta pyörän yksityiskohtien mallintamiseen. Muutaman isomman remontin tai päivityksen jälkeen alkaa kuitenkin vääjäämättä kaipaamaan jonkinlaista oikopolkua tai automatiikkaa, ettei operaatioita tarvitsisi aina suorittaa yhtä pitkäpiimäisellä tyylillä. Esimerkiksi yksittäisten komponenttien vaihtaminen syvemmälle pyörän syövereihin johtaa siihen, että kaikki sen edessä sijaitsevat palikat täytyy myös irroittaa – ja ennen kaikkea kiinnittää takaisin paikoilleen ennen radalle paluuta. Kenties realistista, muttei välttämättä järin hyvää viihdettä. Ennen pitkää lopputuloksena usein onkin, ettei pienempää hienosäätöä osiin jaksa edes suorittaa kuin vasta pakon edessä.
Radalla
Kehittäjän ”määrä korvaa laadun” -filosofia jatkuu ratavalikoimassa. Oikeita ympäristöjä ei ole montaa, mutta kattaukseen mahtuu pääosin viihdyttäviä areenoita – sekä onneksi myös sellaisia ratoja, joita ei ole jo puhkikulutettu muissa peleissä. Mukana on lisäksi muutama etappiluonteinen pätkä, jotka ajetaan suljetuilla tieosuuksilla. Nämä ovat paitsi näyttäviä myös erinomaisesti toteutettuja muutaman minuutin adreanaliiniannoksia. Kyseisiä luomuksia näkisi mieluusti enemmänkin jatkossa.
Pyörät tuntuvat nimenomaan katuohjuksilta, joissa kiihtyvyys ja raaka teho ovat etenkin vakiokuosissaan paremmalla tolalla kuin rataominaisuudet. Varsinkin jarrutusmatkojen pituus pääsee yllättämään aluksi, kun menopeli ei pysähdykään yhtä äkäisesti kuin vaikkapa Moto GP -luokan vastineet. Ongelmaa tosin korostaa ulkokuvakulmien hieman vaisu vauhdintunne. Onneksi kypärän sisältä kruisailu toimii tällä kertaa huomattavasti paremmin kuin kilpailijoissaan, joten sarvien takaa pystyy oikeasti jopa pienellä totuttelulla kisaamaan. Monipuolisia apuja ja asetuksia rukkaamalla kokemuksesta saa joko hermoja riipiivää taistelua satulassa pysymiseksi tai apupyörillä kruisailua. Omiin näppeihin paras hauskuuden ja haastavuuden kompromissi löytyy jälleen kahden ääripään välistä – liian äärirealistinen ote ei yksinkertaisesti toimi kotisohvalla niin kauan kuin ainoa ohjaustyyli on perinteinen peliohjain, jonka välittämä palaute radan tapahtumista on vääjäämättä vaillinnainen. Joka tapauksessa sopivilla viilauksilla ajamisesta saa nautittavaa.
RiMS Racingin pääruoka on uramoodi, joka koostuu yksittäisen kauden sijaan sekalaisesta kattauksesta. Suurin osa 70 tapahtuman kisoista ajetaan omalla pyörällä muuta ruudukkoa vastaan, mutta mukaan mahtuu myös erilaisia kutsuvieras- tai aika-ajotapahtumia sekä pelaajan opastamiseen tarkoitettuja akatemiatehtäviä. Tosin akatemian hyödyllisyys jää kovin kyseenalaiseksi, kun esimerkiksi kaarreajon perusteita tai sadekelin niksejä opetellaan vasta tuntien pelaamisen jälkeen.
Sadekeli käykin tutuksi hyvissä ajoin ennen oppituntia, sillä märällä radalla kurvaillaan hämmentävän iso osuus ajasta. Naurettavan hyvin peilaavasta tiestä huolimatta kosteat olosuhteet luodaan melko mallikkaasti, ja kuivaapa radan ajolinja näennäisen realistisesti. Muutoinkin testattu Xbox Series X -versio pyöri sulavasti, eikä keskivertoa tasoa edustavalla graafisella puolella ole isompaa moitetta satunnaisia myöhässä lataavia tekstuureita lukuun ottamatta. Kuten lajityypin ja erityisesti kyseisen pelin kohdalla olettaa saattaa, itse pyörät saavat ruudun tarjonnasta ehdottomasti eniten rakkautta ja yksityiskohtia osakseen.
RiMS Racing jää lopulta hieman vaisummaksi kokemukseksi kuin mitä ensimmäisten tuntien alkuinnostus antoi odottaa. Turhan kankea nysvääminen kääntyy jossain vaiheessa itseään vastaan, eivätkä hieman paksumpi sisältökattaus tai kosolti eläväisempi tekoäly tekisi pidemmässä juoksussa pahaa kokonaisuudelle. Uuden tiimin ensimmäiseksi yritykseksi peli kuitenkin ansaitsee kiitokset etenkin raikkaan rohkeasta lähestymistavastaan hieman tylsäksi käyneeseen genreen, eikä prätkäfanaatikkojen tarvitse lopputulokseen varmasti isommin pettyä. Ajaminen tuntuu joka tapauksessa hyvältä, joten tästä on hyvä jatkaa. RiMSin seuraavaa osaa odottaa ainakin huomattavasti suuremmalla mielenkiinnolla kuin kilpailijoiden vuosipäivityksiä.
