No More Heroes on japanilaisen Goichi ”Suda51” Sudan luoma persoonallinen ja suorastaan outo pelisarja, joka ei ole koskaan kolkutellut myydyimpien nimikkeiden listoja, mutta sillä on aina ollut vankkumaton kannattajakuntansa. Koen, että tämä päätön sekoitus pelihallimeininkiä, miekkailua, minipelejä ja puoliavoimessa maailmassa seikkailua vaatii pienen alustuksen.
Sarja sai alkunsa Wiillä joulukuussa vuonna 2007. Valitettavasti alkuperäistä visiota ei aikoinaan kunnioitettu täysillä kuin jenkkiversiossa, sillä muissa maailmankolkissa viholliset muuttuivat kuollessaan tuhkaksi kaiken dialogin jäädessä ennalleen. En ihannoi väkivaltaa, mutta jos sanoisin sinulle, että katso vaikkapa Saw tai Evil Dead ilman verta ja suolenpätkiä, ymmärrät eron. Tulee tunne, että jotain puuttuu.
No More Heroes menestyi kuitenkin sen verran mallikkaasti niin myynnillisesti kuin arvosteluissakin, että Grasshopper Manufacture pyöräytti maailmaan jatko-osan vuonna 2010. Travisin uudetkin seikkailut vakuuttivat arvosteluissa suhteellisen hyvin, mutta myyntilistoilla sakkasi ja pahasti. Sudan rooli oli myös tällä kertaa pienempi, sillä herralla oli kädet täynnä silloin tuloillaan olevan Shadows of the Damnedin kanssa.
Ensimmäisestä pelistä löytyy toki HD-versiot PlayStation 3:lle ja Xbox 360:lle, mutta ne ovat teknisesti niin kökköjä, ettei niihin kannata uhrata ajatustakaan. Vuonna 2019 ilmestynyt Travis Strikes Again: No More Heroes on puolestaan heikoin sarjan nimeä kantava peli, mutta ainakin tarinaelementit ovat tutun persoonallisia ja vinksahtaneita, joten kannattaa tsekata teos YouTuben puolelta.
Mikäli taloudesta löytyy Switch, kannattaa katsastaa viime vuoden puolella ilmestyneet HD-versiot. Sekä No More Heroes, että No More Heroes 2: Desperate Struggle löytyvät leikkaamattomassa muodossa Switchin lisäksi Steamista, vieläpä asevelihintaan 20 euroa kappale.
Hulluuden puutarha odottaa sinua!
Sarjan päähenkilö Travis Touchdown (Robin Atkin Downes) on lapsellinen ja rääväsuinen palkkamurhaaja, josta on silti vaikea olla pitämättä, sillä herra sattuu olemaan myös kokovartalonörtti ja vähän säälittävä. Aiemmissa osissa hänen tehtäväkseen jäi nitistää kymmenen palkkamurhaajaa, jotta Travis voitiin kruunata universumin parhaimmaksi taistelijaksi. Niin, ja kannustimena toimi tietenkin potentiaalinen pääsy yhteiseen punkkaan hänen ihastuksensa Sylvia Christelin kanssa.
No More Heroes III starttaa kymmenen vuotta toisen osan jälkeen. Koska avaruusolioita ei ole vielä sarjassa nähty, nyt ne sitten tietenkin hyökkäävät Maahan. Maailman tuho pitäisi täten estää Travisin toimesta, joten tällä kertaa tavoitteellinen pääsy listan kärkeen ei ole ihan yhtä egoistinen tehtävä.
Viheliäisten vierailijoiden joukkoa johtaa Jess Baptiste VI (kyllä, se on hänen oikea nimensä), joka ensi kohtaamisella on aivan liian paha vastus Travisille. Täten pitäisi ensin kukistaa hänen kaikki kymmenen kätyriään. Entinen ihastus Sylvia sattuu olemaan myös Jess Baptisten sihteeri, joten hänenkin juttusille pitäisi jotenkin päästä.
Ennen jokaista pomomatsia on kerättävä tietty määrä valuuttaa, jotta Travis voi maksaa itsensä taisteluareenalle. Rahaa keräillään ”määrättyjen” taisteluiden kautta, joissa pätkitään niin pienempiä kuin vähän ”välibossimaisempiakin” vihollisia. Erityisen hauskoja ovat ajoittaiset avaruustaistelut, joissa Travis muuntuu mechaksi ja päästään sotimaan vähän kuin ykköspleikkarin Omega Boostissa konsanaan.
Ain laulain työtäs tee, vessat hymyssä suin avaa, jee
Vastapainoa taisteluille tuo kaikenlaisen pikkutavaran keräily sekä täysin sattumanvaraiset minipelit, kuten yleisten vessojen korjaaminen, nurmikonleikkuu, roskien keräily ja kaivoslouhiminen. Jätän ne kaikista oudoimmat mainitsematta, koska niistä saattaa irrota parit naurut.
Travis seikkailee kaikkiaan kuudessa kaupungissa, mutta ne toimivat pelkkinä kulisseina. Väkeä käppäilee harvakseltaan kaduilla, eikä mihinkään pääse sisälle. Lisäksi ne ovat graafisesti niin karmean näköisiä paikkoja, ettei niissä kauheasti tee mieli tutkiskella. Voisi jopa sanoa, että pahimmillaan mennään PlayStation 2 -pelin tunnelmissa. Resoluutiokin huitelee aika alhaisissa lukemissa.
Pelin kunniaksi on kuitenkin sanottava, että taidetyyli sinällään toimii, joten olisinkin toivonut No More Heroes III:n pitäytyneen edelleen ”cel shadatussa” grafiikassa. Sarjakuvamainen ja käsin piirretty tyyli olisi varmasti toiminut edelleen hyvin ja peli olisi saatu kenties pyörimään jopa siedettävämmin.
Tulette jonossa, lähdette pinossa
Onneksi toiminnan saralla No More Heroes III rokkaa kympillä. Taistelukentillä peli rullaa sujuvat 60 freimiä sekunnissa ja valomiekan, anteeksi Beam Katanan heiluttelu toimii kuin unelma. Travisin repertuaarista löytyvät perinteiset liikkeet hyppyineen, väistöineen ja lyönteineen sekä voimakkaat "kuoleman hanskan" höystämät erikoisliikkeet painiotteineen. Kokonaisuus toimii loistavasti ja taistelu on ennen kaikkea hauskaa. Mäiskinnän kruunaa Nobuaki Kanekon, Jun Fukudan ja Kazuhiro Abon säveltämä ääniraita, joka sopii äärimmäisen hyvin pelin vinksahtaneeseen tunnelmaan.
Kokonaisuutta maustetaan mainion ääniraidan lisäksi hahmonkehityksellä. Travisin kotikolon liepeillä olevaa hallia ei kannata missata, sillä siellä pystyy käyttämään tehtävistä saatavaa valuuttaa hahmon terästämiseen. Itsehän huomasin koko paikan vasta pelin puolivälin tienoilla, joten tästä syystä varoitus tarkkaavaisuuden suhteen lienee paikallaan.
Mitä tapahtui viime jaksossa?
No More Heroes III vilisee viittauksia aiempiin osiin ja ottaa täten yleisönsä tyylillä. Taistelun ja ääniraidan ohella mainio käsikirjoitus sekä vinksahtanut huumori ovat ehdottomasti teoksen isoimpia vahvuuksia. Sarjan fanit ovat taatusti tästä haltioissaan ja täytyy myöntää, että itsekin viihdyin pelin parissa hyvin, sillä ainakin Suda tiimeineen on tehnyt selkeän linjauksen fanipalvelun suhteen. Tosin sarjan ystävänäkään ei ollut aina ihan selvää, mitä ihmettä Travisin maailmassa tapahtuu.
Aloittelijalla kaikki ampuukin sitten sen verran pahasti yli hilseen, ettei välttämättä kannata aloittaa tutustumista sarjaan uusimmasta osasta.
Ei enää sankareita
No More Heroes III ratsastaa tuttuun tapaan omalla persoonallisella otteellaan auringonlaskuun ja mässäilee verellä, alapäähuumorilla ja populaarikulttuuriviittauksilla. Tuotos tuntuu monin paikoin yhtä iäkkäältä kuin aiemmatkin osat, mutta mikäli pidit edellisistä, pidät taatusti tästäkin. Mikäli taas olet vasta-alkaja, suosittelen tutustumaan ensin aiempiin osiin. Usko pois, se kannattaa.
Nyt kun Suda on julkisesti kertonut kolmannen osan jäävän sarjan joutsenlauluksi, olisi ollut mukava nähdä vähän rohkeampaa ja uudistavampaa otetta viimeisen valssin kunniaksi. Toki täytyy sanoa samalla, ettei pelin hapokas lopetus pettänyt allekirjoittanutta sakeudellaan.
Joten älkää käsittäkö väärin, maistui tämä näinkin!
