Kenties isoimpana uudistuksena koko kertomus niputetaan heti startista yksiin kuoriin, joten enää ei tarvitse odotella cliffhangereiden jälkeisiä käänteitä viikko- tai pahimmillaan kuukausitolkulla. Tarina jaetaan edelleen viiteen erilliseen kappaleeseen, mutta noin kymmentuntisen kokonaisuuden pääsee ahmimaan halutessaan vaikka yhtenä jättiannoksena.
Uusi tarina, uusi pikkukaupunki
True Colors ei jaa käytännössä mitään juonellisia yhtymäkohtia aiempien teosten kanssa, lukuun ottamatta yksittäistä tuttua sivuhahmoa. Kyseessä on jälleen tyystin oma tarinansa, kuten kaikissa pääsarjan seikkailuissa on ollut tapana. On jopa jokseenkin huvittavaa, että pelistä huokuu alkumetreillä vahvemmat mielikuvat nimenomaan viime vuonna nähdyn Tell Me Whyn suuntaan kuin Life is Strange -titteliä kantaviin tuotoksiin. Tämä ei toki ole huono asia.
Tälläkin kertaa tapahtumat käynnistyvät periamerikkalaisesta pohjoisen pikkukaupungista, jossa pitkään toisistaan erossa olleet sisarukset Alex ja Gabe Chen palaavat viimein yhteen. Molemmat kantavat valtavasti painolastia menneisyydestään, mutta jälleennäkeminen on joka tapauksessa pienten alkukankeuksien jälkeen parivaljakolle mieltä lämmittävä kokemus.
Hidastempoisessa startissa sekä Havenin kaupunkiin kotiutuva Alex että pelaaja maltetaan tutustuttaa rauhassa yhteisön keskeisiin jäseniin Gaben avulla. Uusiin tuttavuuksiin lukeutuvat muun muassa flanellipaitainen sydänten sulattaja ja yleinen eräjorma Ryan sekä hänen yhtä flanellipaitainen isäukkonsa Jed, joka pyörittää yhtenä keskeisenä tapahtumapaikkana toimivaa lähikuppilaa. Before the Storminsa pelanneille punk-henkinen musiikkiliikkeen myyjä Steph saattaa tuoda muistoja menneistä. Mukaan matkalle mahtuu myös muita persoonallisia sivuhahmoja, kuten morsiamestaan mustasukkainen poikaystävä, hieman hölmö paikallispoliisi tai vaikkapa sympaattinen mutta samalla jo hieman höpsähtänyt kukkakauppias.
Syvällistä mutta toisinaan turhan tönkkösuolattua
Genren peleihin kuuluu olennaisesti se, että päähenkilölle suodaan käyttöön jokin yliluonnollinen kyky. Alexilla kyseinen lahja liittyy muiden tunteiden aistimiseen, sillä hän pystyy näkemään erityisesti vahvemmat emootiot selkeinä auroina hahmojen ympärillä. Alex on aiemmin kokenut kykynsä valtavaksi rasitteeksi, jota ei ole kehdannut paljastaa oman terapeutin lisäksi kenellekään. Kuten arvata saattaa, Havenin tarjoamissa käänteissä kyseinen painolasti muuntautuu vääjäämättä supervoimaksi. Itse asiassa tunteiden tulkitseminen tarkoittaa oikeastaan ajatusten lukemista: Vastapuolen ollessa tavalla tai toisella riittävän kiihtyneessä mielentilassa, puristetaan synkimmätkin pään sisällä olevat aatokset suoraan pelaajan hyödynnettäväksi.
Tunnevetoisessa seikkailupelissä kokemuksen olennaisimmiksi osasiksi nousevat ennen kaikkea uskottava maailma, mukaansa tempaava tarina sekä hyvin kirjoitetut hahmot. Maailman luonnissa Deck Nine onnistuu mainiosti. Pikkukaupunki tuntuu kotoisalta ja hartaudella mietityltä kokonaisuudelta. Erilaisia tapahtumapaikkoja ei silti esitellä järin montaa erilaista, joten samat baarit ja levykaupat käyvät tutuiksi matkan aikana.
Tarinan suhteen ei osuta aivan samanlaiseen napakymppiin kuin vaikkapa sarjan ensimmäisessä osassa. Traagisen onnettomuuden jälkiseuraukset ja tapahtumien todellisten taustojen selvittely pyrkivät kantamaan juonta viiden kappaleen läpi. Hidastempoinen ja pienen mittakaavan kertomus on aina tervetullutta vaihtelua turboahdetumpien pelien puristuksessa, mutta toisinaan hommasta tuntuu katoavan varsinainen punainen lanka – tai ainakin sen seuraavan ison käänteen kutkuttava odotus. Ongelmaa esiintyy etenkin seikkailun keskivaiheilla, kun taustamysteerin palaset alkavat asettua jo pääosin paikoilleen mutta juoni etenee turhauttavan laiskasti. Onneksi seikkailua jatkaa mielellään lämpöisen leppoisen yleisfiiliksen ansiosta.
Tietyistä karikatyyreistaan huolimatta hahmokatras on uskottava. Kukaan ei ole mustavalkoisesti hyvä tai paha, vaan henkilöiden teoille pyritään tarjoamaan vähintään jonkinlaiset motiivit. Kaikkien pään sisällä majailee sekalainen seurakunta pelkoja, toiveita sekä erinäisiä vajavaisuuksia, mitkä ilmenevät hyvin eri tavoilla. Lisäksi vakavia aiheita, kuten sairauksia käsitellään aikuismaisesti ja riittävällä hartaudella.
Hahmojen keskinäinen kanssakäyminen ei ole ikävä kyllä yhtä hiottua kuin heidän taustansa. Toisinaan on vaikea sanoa, että ovatko ruudun kiusallisuudet tarkoituksellisia vai puhtaasti kehittäjien kömpelyyttä. Muutoinkin kohtausten rytmitykseen olisi saanut kiinnittää lisää huomiota: toisinaan suuren surun tai vihan keskeltä hypätään hämmentävän ripeästi toiseen ääripäähän, jopa keskelle outoa naurunremakkaa.
Unohdettavan mukava
Life is Strange: True Colors on teknisesti kaksijakoinen tapaus. Värikylläiset maisemat näyttävät parhaimmillaan upeilta, ja keskeisimmät tapahtumapaikat huokuvat yksityiskohtia sekä ihmeteltävää. Piirrosmaisella tyylillä toteutetut hahmomallit ovat sen sijaan kovin kankeita, ja toisinaan etenkin Alexin ilmeet vääntyvät suorastaan vaivaannuttavan outoihin asentoihin. Audiopuoli ansaitsee pelkkiä kehuja. Varsinainen ääninäyttely hoidetaan kunnialla, ja tuttuja hittejä sekä yleistä fiilistelyä sisältävä musiikkiraita sopii kokonaisuuteen äärimmäisen hienosti.
PlayStation 5 -versio kärsii yllättävän ailahtelevaisesta ruudunpäivityksestä. Vaikka pelikokemusta pienet nytkähtelyt eivät pilaa, aiheuttavat ne silti ihmetystä uudella uljaalla raudalla – etenkin, kun kyseessä ei pitäisi olla teknisesti järin vaativa tapaus. Jonkinlaisesta optimoinnin puutteesta kielii myös se, että eri tiloihin siirryttäessä katsellaan muutama sekunti perinteistä latausruutua hyvin kompakteista alueista huolimatta.
Mikäli edelliset Dontnodin ja Deck Ninen elämänmakuiset teokset ovat maistuneet, ei True Colorsilla voi mennä pahoin vikaan. Itse pelaaminen on jälleen kovin perinteistä asioiden ja esineiden klikkailua sekä dialogiin reagoimista, mistä kehittäjien pelit parhaiten tunnetaan. Erilaisilla ratkaisuilla on lopulta kovin vähän vaikutusta suuren mittakaavan tapahtumiin, mutta valinnanvaran illuusiota pidetään tuttuun tyyliin riittävästi yllä aina loppumetreille saakka.
Alexin värikylläinen tarina ei ole missään tapauksessa ikimuistoisin tai kantaa ottavin tuotos, mitä sarjassa on nähty. Lopputulos on jopa yllättävän turvallinen ottaen huomioon muiden osien teemat. Kelpoa viihdettä siitä silti saa ainakin muutamaksi syysillaksi. Ajoittaisista synkistä hetkistään huolimatta kyseessä on lopulta lämminhenkinen hyvän mielen peli, joita ei ole koskaan liikaa. Kyllä näitä kerran vuodessa jaksaa ihan mielellään läpäistä.
