Alun perin vuonna 2018 julkaistu toimintaseikkailu oli eräänlainen uusi alku hurmeiselle epookkimätkinnälle, joka panosti enemmän elokuvamaiseen tarinankerrontaan kuin itse pelattavuuteen. Yllättävä muutos oli jakaa fanikunnan aluksi kahtia. Lapsellisen tissejä ja turpasaunaa -rellestyksen ohella tarjoiltiin koskettava tarinaa surun ja vihan runtelemasta miehestä, joka oppii rakastamaan. Jos God of War kuitenkaan menetti yhtäkään vanhempaa fania, se ei näkynyt lopputuloksessa. Valtava menestys teki kehittäjä Cory Barlogista pelialan rokkistaran ja jatko-osaa odotetaan suurella hartaudella saapuvaksi tänä vuonna.
On helpotus huomata, ettei käännöksen odotus ei ollut turhaa. Sonyn päivitetty versio näyttää ja kuulostaa huikealta. Muutamista pienistä teknisistä vioista huolimatta kyseessä on helposti heidän onnistunein käännös tähän mennessä. Yllättäen laadukas tekninen toteutus nostaa kuitenkin parrasvaloihin täysin odottamattoman aspektin. God of War on nimittäin yllättävän tylsä pelimekaniikoiltaan – ja se on saattanut aina olla. Kömpelö pelattavuus paistaa läpi entistä vahvemmin näin vuosien jälkeen, kun peliala on ottanut taas muutaman askeleen eteenpäin.
Onko kyseessä kuitenkin kokonaisuutta vahingoittava elementti? Ei oikeastaan, eikä varsinkaan jos pelin kokee nyt ensimmäistä kertaa. God of War haluaa olla enemmän elokuva kuin peli. Tästä huolimatta se jotenkin onnistuu tasapainoilemaan kauniisti molempien ehdoilla. Ainakin välillä.
Surumielisen maailman matkamies
God of War sijoittuu niin fyysisesti kuin ajallisesti kauas Spartan aaveen entisistä maisemista. Ateenan huikeat näkymät ovat vaihtuneet kylmiin vuoristoihin ja Pohjolan sankkoihin metsiin. Vuosisadat viilettävät ohi silmänräpäyksessä ja uudet jumalat odottavat jo omaa iltahämäräänsä. Kratos, sodan jumala, viettää hiljaiseloa suurten voimien katseilta piilossa. Hänen vaimonsa on vastikään kuollut ja jättänyt vihansa kanssa painivalle taistelijalle heidän nuoren poikansa hoidettavaksi. Edessä on pitkä matka kohti tämän maailman korkeinta vuorenhuippua, jonne kuolleen tuhkat lasketaan lepoon, eikä kumpikaan isä tai poika ole valmis koitokseen.
Matkalla kohdataan niin uusia ystäviä kuin vihollisia, mutta lopulta tärkein löytyy aina viereltä. Myyttisten jumalien sodan varjosta voimakkaimpana hehkuu kasvukertomus kahden miehen välillä. Yhden, joka on piilottanut todellisen minänsä raaistuneen barbaarin uumeniin, ja toisen, joka joutuu aikuistumaan ennen aikojaan. Rakenne on kuin parhaimmasta kehitysromaanista, jossa suuri seikkailu toimii vertauskuvana aikuisuuden kynnykselle.
Cory Barlog kertoi hienossa Raising Kratos -dokumentissa miten God of War kehittyi samalla, kun hänestä itsestään tuli isä. Uuden elämän kaitsemisen tuomat pelot ja epävarmuudet on taiottu hienovaraisesti digitaaliseen muotoon. Kohtaus, jossa Kratos ei osaa lohduttaa Atreusta yhteisen surun äärellä, on valtava saavutus aiemmin kaksiulotteiselle hahmolle.
Entistä ilahduttavampaa on myös se, ettei pahiksia ole unohdettu. Näyttelijäkaarti on laaja, mutta jokaisella tuntuu olevan jotain muistettavaa tekemistä. Oli kyseessä sitten piinattu Baldur, lumoava metsien noita tai Thorin hulvattomat dudebro-lapset Magni ja Modi. Jopa lajityypille pakolliset lähikauppapaussit ovat nautittavia, kun niitä ympäröivä sisältö vaikuttaa tarinaan oleellisesti.
Pojasta polvi paranee
Kasvojenkohotus ei ole God of Warin ainoa suurempi muutos, joka pistää silmään sarjan alkuperäiseen trilogiaan verrattaessa. Vaikka Kratos teoriassa pystyy samoihin urotöihin kuin ennenkin, kaikki on rahtusen hitaampaa ja (hyh) realistisempaa tällä kertaa. Näin ollen pelin kuvakulma on tiukasti lihaskimpun selässä kiinni ja Duracell-pupun lailla pomppivaa mättökonetta on turha odottaa. Suurten vihollisaaltojen sijaan mätkintä on iholle hivuttautuvaa nokkapokkaa, jossa häikäisevän komeat animaatiot vavisuttavat selkäpiitä. Varsinkin lopetusliikkeet, jotka pistävät porukkaa kirjaimellisesti halki, poikki ja pinoon, ovat omaa luokkaansa.
Mutta samalla jotain jää uupumaan. Taistelut eivät koskaan ole varsinaisesti tylsiä, mutta niistä puuttuu se viimeinen niitti, joka tekisi niistä muistettavia. Perinteinen "komboa naamaan ja menoksi" -toiminta on komeaa, mutta mitenkään omaperäiseksi tai innostavaksi sitä on vaikea kutsua. Alkuperäisen sarjan ikoniset veitset loistavat nyt poissaolollaan. Niitä korvaa yksi taistelumekaniikkoja rikastuttava lisäys, eli Kratoksen taiottu kirves. Bumerangin lailla liitävä murhakeppi on alusta loppuun yksi hienoimpia uudistuksia, jolle toivoisi jopa enemmän käyttöä.
Harmillista kyllä, vastapainoksi onkin todettava, että pomotaistelut ovat puuduttavia ja aikansa eläneitä. Mikään ei saa sodan jumalaa tuntumaan yhtä voimattomalta kuin staattisen mörön pitkitetty läpsyttely, koska tällä sattuu olemaan muita pidempi elinkaari.
Sama pätee itse seikkailuun. God of War lainaa niin Unchartedilta, kuin myös 2000-luvun kolmiulotteisista Castlevania-päivityksistä, erityisesti erinomaiselta Lords of Shadow-peliltä. Molemmat ovat pohjimmiltaan suoraviivaisia putkijuoksuja, joissa päästään loppua kohden kiertelemään alkupään paikkoja keräämään härpäkkeitä. Alkuperäinen God of War -sarja oli samasta puusta veistetty, mutta sen painopisteet olivat toisaalla. Kun mätkintää on rajoitettu ja maailma on silti kauniisti maalattu putki, ei yllättäisi jos se alkaisi ärsyttämään jossain kohtaa.
Pelimekaniikat ovat nimittäin todella nopeasti nähty. Kratos juoksee, kiipeää ja hyppii, mutta yleensä vain silloin, kun tarinalle sopii. Erityisesti kiipeily on haukotuttavaa puuhaa, joka olisi yhtä hyvin voinut olla täysin automatisoitu osuus. Maailmaan on myös jätetty tusinoittain itseään toistavia pikku pulmia, jotka yleensä ratkeavat kirveen heiluttelulla.
Vähän samalla tavalla kuin Naughty Dogin peleissä, kaikki on toteutettu ällistyttävän hienosti. Mutta jos katsoo vähääkään pintaa syvemmälle voi huomata, että pelinä God of War tarjoaa yllättävän vähän. Loppua kohden meno kuitenkin paranee ja varsinkin pääjuonen jälkeiset tehtävät ovat aidosti jännittäviä pähkinöitä purtavaksi. Mutta siihen pisteeseen pääseminen vaatii melkein parin kymmenen tunnin sijoituksen, mikä on paljon pyydetty.
Onko tarina kuitenkin niin hyvä, että sen vuoksi kannattaa sijoittaa aikansa Kratoksen ja Atreuksen matkaan? Minusta on. Peli vielä tarjoaa sopivasti mukavan leppoisan helpomman vaikeustason, jonka parissa voi keskittyä vain isän ja pojan kokemuksiin. Eräänlaisena kävelysimulaattorina koettuna God of War on mielenkiintoinen kokemus elokuvan ja pelin välimaastosta, joka vetoaa varmasti hyviä tarinoita etsiville fantasian ystäville, jotka eivät välttämättä ole kokeneita pelaajia.
Vaikeammat vaikeustasot eivät kuitenkaan ole kadonneet mihinkään ja sodan jumalan koitoksesta saa säädettyä itselleen niin rankaisevan kuin haluaa.
Nättiä, niin nättiä
PC-päivitys näyttää ja kuulostaa huikealta. Kokeilin lopputulosta eri resoluutioilla ja asetuksilla, joista jokainen toimii ongelmitta. Verrattuna esimerkiksi muuten erinomaiseen Horizon: Zero Dawn -käännökseen, Kratos ei kärsi samankaltaisista tutinoista. 4K/60fps kaikilla herkuilla taittuu ongelmitta Ryzen 5 5900x- ja RX 6900XT -kombolla. 1440p-resoluutio tarjoaa sitäkin paremman ruudunpäivityksen, eikä esimerkiksi 34-tuumaiselta pelinäytöltä näiden kahden välillä näkynyt huomattavia eroja kuvanlaadussa.
Asetuksia ei kuitenkaan tarvitse heittää tappiin asti, että kokonaisuus näyttäisi kauniilta. Sony on tehnyt esimerkillistä työtä pienten päivitysten osalta. God of War on aina ollut komea peli, mutta pienet viilaukset yksityiskohdissa tekevät siitä vielä vuosien jälkeen yhden kauneimmista seikkailupeleistä, mitä löytyy miltään alustalta.
Sama pätee ääninäyttelyyn ja Bear McCrearyn jylhään musiikkiin. Kaikki tukevat toisiaan kauniisti ja erityisesti Sunny Suljicin ja Christopher Judgen roolisuoritukset ovat erinomaisia. Käsikirjoitus vaatii peleille ominaisia myönnytyksiä ja tietyillä osa-alueilla mennään edelleen sieltä mistä aita on niin matala, ettei sitä enää olekaan. Mutta jos näistä lapsuksista pääsee ylitse, God of War tarjoaa ensiluokkaista seikkailufantasiaa varttuneemmalle yleisölle.
Jatkoa nyt ja heti, kiitos
Toivottavasti Sonyn uusi strategia julkaista yksinoikeutensa myös PC-puolella tuottaa hedelmää. Olisi surkeaa odotella Kratoksen seuraavaa seikkailua vuositolkulla taas kerran.
Niille, jotka tutustuvat nyt ensimmäistä kertaa Kratoksen tarinoihin, God of War on esimerkillinen peli koettavaksi. Siitä ei tarvitse tietää mitään ennakkoon, vaikka se tarjoaakin pitkäaikaisille faneille kosolti pieniä silmäniskuja.
Vioistaan huolimatta se edustaa sitä parempaa lineaaristen seikkailupelien sarjaa Unchartedin tällä puolen. Barlog tiimeineen on onnistunut päivittämään yhden entisen sukupolven ikonin mestarillisesti nykypäivään, ainakin temaattisesti ja tarinansa kannalta.
Se on mestarillinen osoitus vanhan päivittämisestä uuteen, ja yksi alkavan vuoden parhaimmista peleistä – oli kyseessä kuinka vanha peli tahansa.
