Pac-Man-peli ei kaivanne sen suurempia esittelyjä, eihän? Kyseessähän on se keltainen pallero, joka vyöryi sokkelon läpi palleroita syöden ja kummituksia vältellen. Kolikkopeli teki debyyttinsä jo vuonna 1980, minkä jälkeen hahmo on esiintynyt vaikka sun missä aina vaatemallistoista elokuviin asti.
Pitkäikäisen Pac-Manin historiaa kelpaa muistella, miksei vaikkapa onnistuneen Pac-Man Museum+ -kokoelman merkeissä.
Klassikkoa on siinä monenlaista, moooooneeeenlaaaista
Pac-Man Museum+ on erään sortin jatko-osa Xbox 360:lle ja PlayStation 3:lle julkaistulle Pac-Man Museumille. Plussalla varustettu versio tuo mukanaan lisää sisältöä aina muutamasta lisäpelistä lähtien.
Tuoreella tulokkaalla on tarjottavanaan 14 eri nimikettä, joiden taso ja kiinnostavuus vaihtelee laidasta toiseen. Kokonaisuus näyttää tältä:
- Pac-Man
- Super Pac-Man
- Pac & Pal
- Pac-Land
- Pac-Mania
- Pac-Attack
- Pac-In-Time
- Pac-Man Arrangement Arcade Version
- Pac-Man Arrangement CS Version
- Pac-Man Championship Edition
- Pac Motos
- Pac'n Roll Remix
- Pac-Man Battle Royale
- Pac-Man 256
Kokoelman vanhinta kaartia edustaa toki klassinen Pac-Man, kun taas uusin on vuoden 2015 Pac-Man 256.
Käyttöliittymänä koko hommalle toimii kolmiulotteinen kolikkopelihalli, jossa keltainen pallerohahmomme voi pyöriskellä ja testailla kaikkia 14 männävuoden enemmän tai vähemmän klassikkopeliä. Putiikin ulkoasua, kabinettien paikkaa ja vaikkapa tapetteja voi koristella oman maun mukaan, minkä lisäksi uusia huonekaluja voi ostaa kolikoilla, joita saa avattua pelaamalla pelejä ja suorittamalla niiden tehtäviä. Tehtävät vaihtelevat yksinkertaisista pelin kahdesta kokeilemisesta aina isoihin pistemääriin asti. Tarpeeksi klassikkoja kokemalla saapuvat ikoniset Pac-Man-haamut myös leijailemaan ympäri hallia.
Koristelu ja huonekalujen sijoittelu on kelvollinen lisä, mutta erikoisesti ruudunpäivitys ottaa osumaa hallissa liikuttaessa, pelaa sitten konsolin omalta ruudulta tai television kautta. Harmillista, koska kyseessä on ainoa niin sanottu tuore lisä vanhojen kokemusten ohella.
Haamut sellissä ja sokkeloissa
Mutta se pelivalikoima!
On se vanha tuttu Pac-Man sekä nippu sen kaavaa hituset muuttavia nimikkeitä, kuten vuonna 1982 julkaistu Super Pac-Man. Siinä ahmatin naamatauluun pitää kerätä hedelmiä sekä avaimia, jotka avaavat suljettuja reittejä. Kyseessä on ihan vekkuli vaihtoehto originaalille, mutta se aito ja alkuperäinen kyllä vie paremmuuden tästä kaksikosta.
Vuoden 1983 Pac & Pal puolestaan sijoittelee areenalle erilaisilla kyvyillä varustettuja voimapalleroita, joiden avulla hahmoa jahtaavat haamut voi muun muassa jäädyttää tai pysäyttää. Mukana on myös Mil-niminen apuri, joka liikuttelee esineitä. Kohtuuhupia tämäkin.
Pac-Land, vuodelta 1984, on puolestaan ensimmäinen hahmon tähdittämä tasoloikkaseikkailu. Tuotoksessa palleron tehtävänä on matkata läpi kylien, aavikoiden ja metsien erilaisia esteistä ja haamuja väistellen. Kyseessä on omanlaisensa klassikko, joka on paikkansa ansainnut osana kokoelmaa, vaikka se ei ehkä nykysilmin se kiehtovin kokemus olekaan.
Vuonna 1987 päivänvalon nähnyt Pac-Mania palaa tuttuun sokkelossa pyörimiseen, mutta uudella ilmeellä sekä mahdollisuudella hyppiä vihollisten yli. Pomppuominaisuus on pieni lisä, mutta siitä saa kosolti vaihtelua irti. Etenkin, kun vastaan tulee haamuja, jotka osaavat myös loikkia.
Pac-Attack vuodelta 1992 edustaa pakkimiehen visiteeraamista puzzleilupelien puolella. Yhden tai kahden pelaajan moodeissa ruudun ylälaidasta tippuu Tetris-tyyliin palikoita, jotka koostuvat seinämateriaalista, haamuista ja Pac-Manista itsestään. Tarkoituksena on kasata täysiä rivejä, syöttää haamuja keltaiselle ahmatille ja jatkaa tätä kaavaa hamaan tappiin asti. Ei ehkä se paras Tetris-klooni, mutta nimikkeelle voi antaa vuoron aina silloin tällöin.
Kaiken hyvän ja mielenkiintoisen vastapainona on mukaan ympätty Pac-In-Time, jonka suurin plussa on sen nimi. Muuta kehuttavaa aikoinaan Super Nintendolle julkaistussa kikkareessa ei sitten olekaan. Kyseessä on 2D-tasoloikka, jossa keltainen palleromme pomppii, flengailee ja ammuskelee tulta suustaan. Peliä ei voi suositelle yhtään kenellekään, sillä hahmon ohjaaminen on laittoman kiikkerää, eteneminen yhtä tuskaa ja pelaaminen noin muutenkin yhtä hauskaa kuin vatsahuuhtelu oletettavasti on. Onnea hälle, kellä on kestävyyttä kokea tämä seikkailu loppuun asti. Mutta osana kokoelmaa tämäkin on ihan... ok olla mukana. Varoittavana esimerkkinä.
Mistä näitä pelejä oikein tulee?
Pac-Man Arrangement on mukana kahden eri version muodossa. Sekä kolikkopelihalleista että konsoleilta tuttu nimike on värikäs kuin hedelmäsalaatti, minkä lisäksi mukana on muutamia kikkoja vaikkapa vauhtiraitojen muodossa. Varsin oivaa viihdettä on yhteistyömoodi, jossa kaksi hahmoa suuntaa yhdessä sokkeloihin ja ottamaan yhteen hauskan pomovastustajan kanssa. Kaksinpeli ja värikäs ulkoasu saavat tämän huvin erottuvan positiivisesti edukseen.
Vauhdikasta sokkelosuhaamista on luvassa vuoden 2007 Pac-Man Championship Editionissa, missä sekä keltainen ahmatti että haamut ovat saaneet uuden nopeamman vaihteen silmään. Kyseisellä nimikkeellä haluttiin modernisoida alkuperäinen kokemus nopeamman vauhdin ja uusien sokkeloiden muodossa. Ja mikäpä siinä, etenkin tuotoksen nopeatempoisuus saa menon tuntumaan todella hauskalta pelata. Kyseessä on yksi kokoelman helmistä.
Pac-Manin ja Motos-pelit yhteen naittavassa Pac-Motosissa on tehtävänä tiputtaa muut hahmot/pallerot pois pelilaudalta. Tuotos on kuin simppeli pieni välipala, jota voi välillä käydä kokeilemassa muiden nimikkeiden välillä.
Kolmiulotteista rullailua ympäriinsä pistepalleroiden perässä, sitä on Pac’n Roll Remix. Homman nimenä on kerätä tarpeeksi palloja, että niitä halajavat portit aukeavat. Pirteän näköinen tuotos viihdyttää aikansa, mutta pyörylöiden perässä rullaileminen ei ole sitä suurinta tai kiehtovinta hupia etenkään näin analogitatilla pelaten. Alun perin kosketusnäyttöä käyttänyt kokemus lienee ollut hauskempi.
Battle royale -pelien karkelointiin koetettiin päästä vuoden 2010 Pac-Man Battle Royalen merkeissä. Nimikkeessä maksimissaan neljä pelaajaa voi ottaa yhteen pisteitä keräten ja muita hahmoja syöden. Sooloillessa on tyytyminen yhteen tekoälyn ohjaamaan vastustajaan. Lyhyitä matseja ja passelia battle royalea, ei huono kokemus tämäkään, joskin tekeleen halju ulkoasu ei saa haluamaan uusia pelikierroksia.
Koko paketin kenties koukuttavin lisä on Pac-Man 256, vuonna 2016 julkaistu nimike, jossa pelaajan ohjaama Pac-Man syö pistepalleroita ja välttelee haamuja loputtumassa sokkelossa. Homman nimenä on kerätä mahdollisimman monta pistettä putkeen aina 256:een asti, mikä voi kuulostaa simppeliltä, mutta on yllättävän haasteellista. Mukaan ympätään tukku erikoiskykyjä, kerättäviä kolikoita sekä nopeaan etenemiseen kannustava tuhoutuva pelialue. Unohtaa ei myöskään sovi erilaisia teemoja, jotka voivat muuttaa koko sokkelon muistuttamaan vaikka toimistoympäristöä, männävuosien pelejä tai liikenneruuhkaa.
Mutta ei tässä vielä kaikki! Tätä hupia on mahdollista kokea moninpelinä maksimissaan neljän henkilön kesken. Jo kaksinpelinä meno on upean viihdyttävää kahden eri pakkimiehen vyöryessä ympäri sokkeloita. Pac-Man 256 on perin koukuttava teos, hulvattoman hauska suorastaan. Ei ihme, että se ilmaispelattavana ollessaan keräsi enimmäkseen positiivissävytteisiä kommentteja.
Museokortti kouraan ja menoksi
Minkään sortin muista nykykokoelmista tuttua mahdollisuutta kelata pelitilannetta takaisinpäin tai vaikkapa tallentaa tilanne kesken kaiken ei ole mukana. Näihin nimikkeisiin se ei kyllä sopisikaan. Männävuosien tekeleiden emuloinnista ei puolestaan ole pahaa sanottavaa, sillä kaikki toimii kuten pitääkin. Pelien ulkoasuun voi vaikuttaa muutamilla pienillä asetuksilla, mutta näille ei ole käytännössä suurta käyttöä.
Muita mainittavia asioita ovat tulosluettelot, peleistä kirjoitetut muutamat (lyhyet) historiansanaset sekä pelaamalla aukeavat taustamusiikit kolikkohallissa käytettäväksi.
Kokonaisuutena Pac-Man Museum+ on mainio paketti historian havinaa. 14 peliä on mukava määrä koettavaa, jossa riittää puuhaa moneksi hetkeksi, eikä hubina toimiva pelihalli ole pahempi lisä nykimisestä ja paukkumisestaan huolimatta. Kaikki kokoelman nimikkeet eivät toki ole sieltä parhaimmasta päästä, mutta ne ovat silti paikkansa ansainneet osana Pac-Manin historiakokoelmaa.
Ei pahaa sanottavaa, paljoa. Varsin oiva museokäynti.
