Kauhunväristyksiä-blogissa käsitellään populaarikulttuurin kauhuteemaista tarjontaa.
Viime vuonna näihin samoihin aikoihin Netflixin luottomieheltä, Mike Flanaganilta ilmestyi Midnight Mass -kauhusarja. Vaikka sarja herätti allekirjoittaneessa aluksi ristiriitaisia tunteita, tulin noin vuoden sulattelun jälkeen siihen tulokseen, että pidin siitä todella paljon. Odotinkin innolla Flanaganin tämän vuoden kauhupläjäystä, The Midnight Clubia.
Jouduin kuitenkin pettymään karvaasti.
Keskiyö-sanan liiallisen käytön lisäksi Mike Flanagan on tullut tunnetuksi sellaisista kauhugenren tuotoksista kuin The Haunting of Hill House, Doctor Sleep sekä Gerald’s Game. Pelottelutaitoa häneltä siis löytyy, mutta uusin tuotos ei yllä lähellekkään aiempien teosten tasoa.
Romaanista sarjaksi
Sarja perustuu Christopher Piken samannimiseen romaaniin. Itse en kyseistä romaania ole lukenut, enkä tämän sotkun katsomisen jälkeen aiokaan. Muutenkaan en ollut perehtynyt sarjan sisältöön muutaman trailerin vilkaisemista enempää. Huomasin vain sanat ”kauhu” ja ”Mike Flanagan” – ja odotukseni ponnahtivat taivaisiin.
Tapahtumat sijoittuvat Brightcliffe-nimiseen saattokotiin, jossa seitsemän kuolemansairasta nuorta viettävät viimeisiä hetkiään. Joka keskiyö he kokoontuvat salaa saattokodin kirjastossa ja kertovat toisilleen kauhutarinoita. Eräänä iltana he tekevät lupauksen, että ensimmäisenä kuollut yrittää ottaa muihin yhteyttä haudan takaa.
Alkuasetelma tuo etäisesti mieleen 90-luvulla televisiossa nähdyn Pelottaako?-sarjan, jossa nuoret kerääntyivät nuotion ympärille jakamaan toisilleen kauhujuttuja. Erona on se, että tuo 90-luvun teos oli (ainakin silloin) laadukasta katseltavaa, kun taas The Midnight Club sai minut melkein nukahtamaan.
Jakautuva juoni
Juoni jakautuu taustalla kulkevaan päätarinaan, joka kertoo Brightcliffen tapahtumista sekä nuorten kertomiin lyhyisiin kauhutarinoihin. Ja koska kyseessä ovat kuolemansairaat nuoret, on kuolema koko ajan vahvasti läsnä.
Tästä päästäänkin heti suurimpaan ongelmaan: nuorten jakamat kauhutarinat eivät ole pelottavia. Noin yhden jakson pituiset sepustukset peilaavat enemmän tai vähemmän nuorten oikeita elämiä ennen heidän saapumistaan saattokotiin. Suurin osa kertomuksista on aivan uskomattoman pitkäveteisiä – monesti mieleni teki pikakelata tieni niiden läpi.
Tämä on harmillista, sillä Brightcliffe-kartanon tapahtumat ovat oikeasti jännittävää seurattavaa. Valitettavasti saadakseen selville mitä hoitokodissa tapahtuu, joutuu kahlamaan läpi nuorten kertomien ”kauhutarinoiden” vetelän suon. Sarjassa on kymmenen jaksoa, ja suurin osa ajasta vietetään juuri näiden tylsyyksien parissa. Kaikki jännittävät ja mielenkiintoiset tapahtumat sisältyvät jaksojen viimeisiin minuutteihin.
Vali vali, jäkä jäkä
Eniten minua ketuttaa se, että taas jälleen kerran tekijät mainostivat sarjaansa kauhuna, mutta lopputuloksena olikin jotain ihan muuta – tunnen siis itseni huijatuksi.
Henkilöt, jotka eivät katso tuotosta kauhunjanoisena, saattavat kuitenkin saada siitä enemmän irti. The Midnight Club kertoo ihan mukiinmenevän tarinan toivosta, nuorena kuolemisen epäreiluudesta sekä kuolemanpelosta. Se tarjoaa silmäkulmia kostuttavan, tunteikkaan kokemuksen – niille, jotka siitä pitävät. Nuoret ovat hyväksyneet nurkan takana vaanivan kuolemansa, mutta mitäpä jos heidän tilaansa olisikin parannuskeino..?
Mutta kun minä halusin kauhua!
Onko sarjassa sitten mitään, mistä pidin? Kyllä! Näyttelijätyö on erinomaista, eikä kenenkään suorituksessa ole yhtikäs mitään valittamisen aihetta.
Ainakin näyttelijät hoitivat työnsä kunnolla
Sarjassa nähdään uusia kykyjä ja vanhoja kasvoja Flanaganin aiemmista tuotoksista. Mukana ovat tietysti Midnight Massista tutut Zach Gilford, Rahul Kohli sekä Samantha Sloyan. Heidät nähdään valitettavan pienissä rooleissa, mutta se ei heidän suorituksiaan himmennä. Jaksojen syövereihin on piilotettu myös Kate Siegel, Hamish Linklater sekä Carla Gugino. Itse en heitä kuitenkaan onnistunut bongaamaan.
Varsinaisina tähtinä loistavat nuoret näyttelijät, kuten Iman Benson, Ruth Codd, Igby Rigney sekä Aya Furukawa. Kaikki heistä hoitavat hommansa erinomaisesti, ja osa heistä tullaan näkemään myös Flanaganin tulevassa The Fall of the House of Usher -sarjassa.
Tykkäsin myös sarjassa nähdyistä, kauniista metsämaisemista.
Intohimoiselle kauhufanille The Midnight Club on karvainen pettymys. Olen niin totaalisen kyllästynyt sarjoihin, jotka myydään minulle kauhuna, mutta tosiasiassa ne ovatkin jotain pitkäveteistä höpöhöpöä.
Toivottavasti edes yksi tämän syksyn aikana julkaistavista, lukuisista ”kauhusarjoista” olisi oikeasti pelottava!
