Jessica Briarsin kiirastuli
Olen kenties liikaa tottunut siihen, että seikkailupelejä pohjustetaan pienellä välivideolla heti alkajaisiksi rennon jutustelun kera. Ennen kuin The Chant ehtii hädin tuskin käynnistyä, ympäröi pimeys Jessica-protagonistin, ja pelottava takaa-ajokohtaus käynnistyy. Luonnollisesti kontrollit opetetaan kaaoksen keskellä. Perustoimintoja ei montaa ole, joten ne oppii saman tien. Lisäksi tutoriaalit auttavat mainiosti eteenpäin uusien asioiden kanssa.
Puitteet ovat siis kunnossa, eikä teknisessä toteutuksessa ole ollut kertaakaan valittamista. Mielenkiintoisen oloisen alun jälkeen asiat kuitenkin lässähtävät kuin epäonnistunut pannukakku. Kauhutunnelma laimenee, tunnelma on rento, ihmiset juttelevat mukavia Jessican kanssa, ja lineaarista polkua seuraava tarina kulkee kuin rata-auto samoja reittejä koluten, mutta harvinaisen laiskalla vauhdilla.
Mikä pahinta – minkäänlaista karttaa tai edes reittipisteitä ei ole. Onneksi apuja saa edes hieman eri paikkoihin ripoteltujen opaskylttien myötä. Harmi kyllä hyvin usein ainoa vaihtoehto on harhailla ympäriinsä etsimässä ihmisiä, esineitä ja reittejä – tavallisesti umpikujista. Kukaan ei myöskään puhu muuta kuin ennalta määrätyt vuorosanat. Toisinaan tarjotaan kuitenkin vaihtoehtoinen lähestymistapa esimerkiksi suostuttelun, ystävällisyyden tai painostuksen kautta kolmen eri repliikin avulla.
Kierrä sitä kampea, että saataisiin vähän vauhtia
Seikkailun alku on suorastaan turhauttavan hidas. Jessican juoksuvauhti – jos sitä sellaiseksi voi sanoa – on kuin laiskaa hölkkäämistä paikasta toiseen siirryttäessä. Neitosen harmiksi hän kärsii pimeyden pelosta, joka nakertaa niin sanottua järkimittaria hiemankin synkemmissä kohdissa. Ensiavuksi meditoinnin harrastaminen valaistuilla alueilla auttaa tähän, mutta laventelikasveja rouskuttamalla hermot rauhoittuvat tehokkaammin. Erikoisinta kuitenkin on, että hermomittarin kuluessa nolliin Jessica saa paniikkikohtauksen myötä melkoisen nopeusboostin paetakseen turvaan, sillä aseiden käyttö ei ole tällöin mahdollista.
Tavallaan verkkainen meno on myös The Chantin vahvuus, sillä pelottavuusaspekti pysyy koko ajan sopivasti kannoilla. Erityisesti pelin äänimaailma kerää pisteet kotiin allekirjoittaneen korvissa, sillä pienet, tunnelmaan sopivat äänet yhdistettynä outoihin näkymiin ja Jessican traagiseen menneisyyteen luovat parhaimmillaan todella vahvan vaikutelman. Kokemuksen pystyy paikoin hyvin rinnastamaan elävään elämään pienen mielikuvituksen kautta.
Toki varsin miellyttävän oloisia ja synkkiä maisemia saa ihailla kaikessa rauhassa verkkaisen etenemisen myötä. Ja toisinaan myös tunnelmaan sopiva musiikki tehostaa vaikutelmaa taustalla.
Läpsäisen monsteria avokämmenellä
Tutkimisen ja samoilun ohessa Jessicaa vaanivat monet vaarat, jotka hyppäävät yleensä silmien eteen karmivan huudon saattelemana. Puolustuskeinona käytetään tyypillisesti erityyppisiä patukoita, joista kukin toimii eri tavalla vihollistyyppien kesken. Esimerkiksi tulella terästetty kepukka tekee enemmän vahinkoa lihaa ja verta oleviin vihollisiin, kun taas spiritismiä hönkivä lyömäase palauttaa Jessican järkimittaria osumien myötä.
Muita puolustuskeinoja ovat esimerkiksi heitettävät palavat nesteet ja spiritismikyvyt, joilla voi vaikkapa hidastaa tai vahingoittaa päälle juoksevia örvelöitä. Suolan avulla taas pystyy rauhoittamaan tai hidastamaan liikaa innostuvia otuksia. Harmittavasti resurssien vähyys vaikeuttaa peliä turhankin paljon. Vaikka tutkin kaikki sopet täikammalla, olin silloin tällöin tilanteissa, joissa kaikki melee-aseet oli käytetty ja uusien rakentaminen oli mahdotonta materiaalipuutteiden vuoksi. Ärsyttävästi melee-aseet hajoavat arviolta jo noin 20 onnistuneen iskun jälkeen.
Sekin on mielestäni huono ratkaisu, että melee-aseita on pakko käyttää, mikäli sellainen on inventaariossa, sillä mieluiten niitä säästäisi pahempiin paikkoihin. Lyömäaseen puuttuessa Jessica voi kuitenkin töniä tai läpsäistä monstereita avokämmenellä, mikä näyttää kieltämättä huvittavalta etenkin huomattavasti isomman örvelön ottaessa osumaa. Hyvin tyypillisesti resursseja kuitenkin jaetaan auliimmin esimerkiksi ennen isompaa bossitaistelua, mutta niissäkin joutui toisinaan turvautumaan läpsimiseen. Kaiken kukkuraksi osa vermeistä käyttää samoja tarvikkeita, joten välillä joutuu arpomaan, mitä oikein rakentaisi.
Perusvarmaa mättämistä ja seikkailua, mutta potentiaalia olisi parempaan
Vaikka psykologinen kauhutunnelma on yksi uutukaisen vahvuuksista, niin sitä ei voi verrata huomattavasti hyytävämpiin pelikokemuksiin, kuten Visageen, Resident Evil 7:ään, Resident Evil Villageen, Outlasteihin tai vaikkapa Amnesia: The Dark Descentiin. Rehellisesti sanoen säikähdin noin 9 tuntia kestäneen tarinan läpäisyn aikana vain muutaman kerran hieman pahemmin, mutta saumoja pelotteluun olisi ollut huomattavasti useammin. Jäänee mysteeriksi, miksi pelintekijät eivät hyödyntäneet näin suurta potentiaalia, sillä esimerkiksi pimeys ja oudot näyt yksinään eivät riitä pelottavan tunnelman tehostamiseen. Lisäksi monsterit olivat muutamaa isompaa otusta lukuun ottamatta melko vaisuja ainakin normaalitasolla pelattaessa.
Se pitää kuitenkin sanoa, että seikkailu oli ehdottomasti nousujohteinen. Vaisun alun jälkeen tarjolle tuli muutamia älykkäitä puzzleja, lisää haastavuutta ja mainittuja pelottavia tilanteita. Myös tarina sai tällöin lisää mielenkiintoisia käänteitä. Toki taistelut olivat edelleen pääosin tuttua huitomista kapuloilla, mutta avatut erikoiskyvyt piristivät samalla yhteenottoja, vaikka niitä ei kovin usein voinut käyttää tarvikepulan vuoksi. Hyvän jälkimmäisen puoliskon myötä päädyin lisäämään arvosanaan neljännen tähden, vaikka alun perin olin vahvasti kolmen sakaraisen kannalla.
Pari teknistä harminkappaletta pitää kuitenkin mainita, vaikka ne varjostavat kokonaisuutta melko pienissä määrin. Ensinnäkin manuaalista tallentamista ei ole, vaan automaattitallennus hoitaa homman. Kysymys kuuluukin, että milloin? Näytön alakulmassa vilkahtavaa tallennuskuvaketta kun ei useinkaan huomaa. Hermot meinasivat toden teolla palaa eräässä pelin pisimmistä puzzleista, sillä jouduin palaamaan pahimmillaan jopa noin 10 minuuttia taaksepäin kuoltuani kesken kaiken. Kyseessä on kenties pelin pisin puzzle, jossa vaaditaan monta peräkkäistä onnistumista.
Lisäksi Jessicalla on mukanaan taskulamppu, joka toimii automaattisesti – tai voisiko sanoa omapäisesti. Tietyissä pimeissä kohdissa mokoma kapula kun ei syty lainkaan, mikä häiritsee välillä tarpeettomasti tutkimista. Toki aina voi huijata kirkastamalla näkymiä pelin valikoista, mutta mieluummin en moista harrastaisi.
Uutukaisella on myös uudelleenpeluuarvoa, sillä seikkailussa tehtyjen valintojen myötä tarinalla on kolme erilaista loppua. Myös hinta on kohtuullinen, sillä kirjoitushetkellä The Chant irtoaa 40 eurolla sekä Xboxin että PlayStationin Storesta. Kyseessä on kokonaisuutena keskivertoa parempi psykologinen kauhuseikkailu, vaikka terävimpään kärkeen ei päästäkään.
