Vuosikymmenen kehitystyön päätteeksi Bethesdan uskonloikka on valmis. Talon sisäinen kehitysstudio Bethesda Game Studios on tehnyt lähinnä Fallout- ja Elder Scrolls -sarjojen pelejä tämän vuosituhannen aikana. Tämän huomaa hyvässä ja pahassa, sillä taivaallisista ulottuvuuksista huolimatta 12 vuotta vanha Skyrim hymyilee edelleen Starfieldin taustalla, vaikka pelimoottori Creation Engine onkin päivitetty kakkosversioonsa.
Avaruus leikkikenttänäsi
Ihmiskunta, 2310. Maapallo on tuhoutunut saasteisiin, mutta galaksimme valtiaat ovat levittäytyneet pitkin aurinkokuntia muodostaen Asutettujen Järjestelmien kokonaisuuden. Ihmiskunta on jakaantunut kahteen ryhmittymään, joiden välinen hatara rauha yrittää olla leimahtamatta. Siinä sivussa mukana toilailevat piraatit, megakorporaatiot ja muut avaruusscifin pakolliset ilmentymät.
Köyhän kaivosduunarin päivä saa yllättävän lopun, kun kosketus mystiseen avaruusartefaktiin pamauttaa pelaajalta tajun kankaalle. Pian paikalle saapuu puolimystisen Constellation-klubin jäsen, joka pikarekrytoi pelaajan mukaansa ja antaapa kyytipojaksi vielä ilmaisen avaruusaluksen ja robotin matkaseuraksi. Käymättömät korpimaat, täältä tullaan!
Vaikka pelaajaa ohjataan päätehtävillä tutustumaan suurimpiin asutuskeskuksiin, kuten ryhmittymien pääkaupunkeihin ja Marsiin, on hänellä täysi vapaus puuhastella aivan omiaan. Pari ensimmäistä juonitehtävää kannattaa kyllä läpäistä, sillä ainakin itseäni olisi auttanut niiden tarjoamat tutoriaalit esimerkiksi toisiin aluksiin telakoitumista varten. No, löytyyhän nuo tiedot netistäkin.
Ja sitä paitsi, ketä kiinnostaa pääjuoni? Bethesdamaisesti jokikisestä pikkukylästä löytyy nälkiintyneitä leskirouvia, joiden puolesta pitäisi viedä kirje naapuriaurinkokuntaan. Siis ihan kirjaimellisesti. Ainakin itselläni kymmenien tuntien pelaamisesta huolimatta pääjuoni on edennyt vain murto-osan, sillä erilaisten faktioiden tarjoamat sivuhöntsäilyt syövät kaiken huomioni, kuten pitääkin.
Kaikki kerätään, kaikki kerätään
Starfield tarjoilee juuri omien odotuksieni mukaista seikkailua. Avaruus on suuri paikka, jossa useiden erilaisten faktiotehtävien lisäksi satunnaista nakkeilua, satunnaisgeneroitua sisältöä, resurssienhallintaa ja taisteluloottaamista riittää käytännössä loputtomiin. Luulen, että tämä on kokemus, jota No Man's Sky aikoinaan tavoitteli.
Toisaalta bethesdamaisen otteen tunnistaa välittömästi. Lootattavaa riittää, mutta siitä suurin osa on roskaa. Kun vielä pelaajan painoraja tulee nopeasti vastaan eikä pikasiirtymä toimi ylipainon kanssa, on jatkuva ravaaminen myyjien luona välttämätöntä. Vaikka juoni on melko vakava, on maailma täynnä falloutmaisia vekkulointeja, kuten yli-innokas sidekick tai yksin bileplaneetalla polttareitaan viettävä ujo mies.
Levelöinti tapahtuu nokkelalla mekanismilla, jossa taitopisteitä saadaan perinteisesti kokemuspisteillä saatavien tasojen myötä, mutta taitojen lisätasojen avaaminen vaatii erilaisten minitavoitteiden suorittamista. Asetaidon kohotus vaatii kasvavia ruumismääriä, hakkerointitaito taasen ahkeraa ovien elektrotiirikointia. Mekanismi on looginen, mutta tasokehitys osoittautuu yllättävän hitaaksi.
Varustepäivittelyn lisäksi myös avaruusaluksen kehittäminen on oma seikkailunsa. Aluksen komponentteja voi vaihtaa parempiin, mutta usein helpointa voi olla ostaa tai kaapata itselleen komeampi vehje. Avaruustaistelu tuntuu aluksi hitusen kömpelöltä, mutta sujuvoituu varusteiden ja hahmon lentotaitojen parantuessa.
Osa käytettävyysratkaisuista on nykystandardeilla turhan vaikeita. Varastonhallinta on kömpelöä, eikä tarjolla ole kunnollista karttaa! On aivan käsittämätön ratkaisu, että kaupunkien kartat on jätetty pois. Galaksin tasolla reitinhaku toimii ja aurinkokuntien sisällä kohteet on esitetty hyvin selkeästi, mutta planeettojen pinnalla pelaajan on luotettava vaihtelevasti toimiviin reittipisteisiin. Uskomattoman turhauttavaa, vaikkakin hyvänä puolena Applen ja Googlen karttapalveluiden monopolivalta ei selvästikään kanna enää kaukaiseen tulevaisuuteen.
Uraa, määrä voittaa laadun!
Touhua siis selkeästikin riittää, mutta suurimpana kysymysmerkkinä on se, onko tekeminen mielekästä. Esimerkiksi aivan omanlaisena alipelinään on tukikohtien kehitys, joissa pelaaja voi rakentaa planeetoille resursseja kerääviä ja valmistavia asemia sekä niiden välisiä kauppareittejä. En vain aivan täysin ymmärrä, mitä iloa tästä varsinaisesti on. No, ainakin ylimääräiset NPC- miehistön jäsenet voi varastoida vaikkapa tulihelvettiplaneetalle sijoitettuun tukikohtaan odottamaan loputtomiin palvelukseen astumista.
Kaiken kaikkiaan Starfield on hyvin huokoinen julkaisu: Tarjolla on valtava, pirteän värinen hattarapallo, joka maistuu makoisalta. Kuitenkin jo ensi puraisuilla huomaa hampaiden kalahtavan ilmaan, sillä sadoista tehtävistä kiusallisen suuri osa on yksinkertaisia juoksentelutehtäviä, joissa välillä pääsee hieman ammuskelemaan. Omaa nokkeluuttaan pääsee koettelemaan harvoin, mitä nyt kaikkialla hyödyllistä neuvottelutaitoa käyttämällä välivaiheita voi usein ohittaa.
Syvällisempien tehtävien luominen on kallista, mutta Bethesda on vetänyt määrä-laatu-asteikon aivan omaan äärilaitaansa. Ja häkellyttävää kyllä tämä silti toimii. Mielipaha keinotekoisesta maailmasta ja vuosikymmenen takaisen oloisista kasvoanimaatioista peittyy ahkeran puuhastelun alle. Totta kai olen valmis kiikuttamaan paketin toiselle puolelle galaksia, mitä vain saadakseni 100 kokemuspistettä!
Suurin uhka Starfieldin menestykselle on julkaisun ajoitus. Normaalisti vertailisin laatua edelliseen Falloutiin, ja tällä asteikolla kehitystä on ehdottomasti tapahtunut. Kuitenkin sattuneesta syystä todellinen vertailukohde on syksyn toinen megaroolipeli Baldur's Gate 3, jonka tarina ja pelaajan mahdollisuudet häslätä ovat täysin omalla tasollaan. Esimerkiksi ero on siinä, voiko avainsivuhenkilöitä tappaa. Starfieldin tapauksessa ei voi, sillä liian monta juonenpätkää hajoaisi, joten ammutut hahmot vain putoavat kontilleen. Baldurissa taas käytännössä kaikki voi teurastaa, mitä nyt sivujuonet kärsivät tästä lähestymistavasta.
Tästä huolimatta haluan päättää arvostelun positiiviseen sävyyn. Kuten Neuvostoliitossa ja koneoppimisessa hyvin tiedetään, määrällä on monissa olosuhteissa mahdollista kompensoida laatua, kunhan perustaso on kunnossa. Ja sitä se todella on – Starfieldissä riittää niin mielekästä kuin mieletöntäkin tekemistä oman halunsa mukaan 15 tai 200 tunniksi, riippuen kuinka innokkaasti sivuhörhöilyihin lähtee mukaan. Olisi siis harhaista antaa Starfieldille vähemmän kuin neljä tähteä, sillä kuten äiti opettaa, ei pidä vertailla muihin, vaan keskittyä omaan hyvään suorittamiseen.
