Ensimmäistä osaa pelaamattakin lienee turvallista sanoa, että Ultran suurin myyntivaltti on nimenomaan PSVR2-raudan mahdollistama valtava loikka teknisellä puolella edeltäjäänsä verrattuna.
Parhaimmillaan bestiä
Kun pelin kaikki osa-alueet loksahtavat kohdalleen, on kokemus kypärän sisällä kieltämättä moniverroin tunnelmallisempi kuin mitä perinteiset räiskinnät voivat ikinä television välityksellä tarjota. Taktinen neljän hengen joukkueissa käytävä sota saa pulssin korkealle sekä aistit herkiksi. Samalla tiimityön merkitys nousee arvoon arvaamattomaan. Kaverin selustaa suojaamalla, kulmat turvaamalla sekä haudan takaa valvontakameroista neuvoja jakamalla saa todennäköisesti aina yliotteen sooloilevaan tiimin verrattuna. Audiovisuaalinen toteutus toimii myös pääosin hienosti ja tukee kiivaiden matsien tunnelmaa.
Pelimuodoissa ei lähdetä varsinaisesti keulimaan, sillä tarjolla on käytännössä kaksi variaatiota samasta leikistä. Kilpailuhenkisessä Contracts-muodossa keskitytään joko hakkeroitavan läppärin suojelemiseen tai murtamiseen, puolesta riippuen. Uudelleen syntymisiä ei tunneta, ja nopeahkot matsit päättyvät kahdesta erävoitosta, joten molemmat pääsevät sekä puolustamaan että hyökkäämään.
Toinen valittava pelimuoto on yhteistyöpainotteinen variaatio, joka sisältää samaa hakkerointia. Tällöin vastapuoli korvataan tekoälyn ohjastamilla ja yhä uudelleen kentälle sikiävillä soltuilla. Päämuotojen ohella jäljelle jää enää soolona tutkittava harjoitusareena, jossa voi treenailla VR-taistelun niksejä. Treeni tulee kieltämättä tarpeeseen perinteisiin kahden tatin räiskeisiin tottuneille.
Kiusallisen hiljaisuuden kutsu
Moninpelin karttoja on siunaantunut julkaisuun ainoastaan kahdeksan kappaleen verran, mutta niiden laatu sentään vakuuttaa. Moneen kerrokseen jaetut, sopivan sokkeloiset kentät sopivat mainiosti taktisten mittelöiden areenoiksi. Ylipäätään koko tarjonnan tietynlainen yksinkertaisuus on tavallaan jopa piristävä poikkeus nykyräiskintöjen massassa, kun pelaajien ei tarvitse oppia pahimmillaan kymmenien eri moodien niksejä.
Tiukan keskittämisen voisi kuvitella pitävän verkon aalloilla surffaavat pelaajat paremmin nipussa, ja sitä kautta kokemus toimisi kuin rasvattu. Vaan mitä vielä, peliseuran hakeminen on liian usein suorastaan tuskaisan hidasta sekä ennen kaikkea epävarmaa. Aulassa saattaa pyörähdellä satunnaisesti väkeä, mutta porukan aloittamiseen vaadittavaa kokonaismäärää ei tunnuta saavan millään kasaan. Tuskin PSVR2:n omistavaa porukkaa linjoilla aina ruuhkaksi asti pyörii, mutta tuoreeltaan julkaistun nimikkeen pelaajakato jo tässä vaiheessa kieltämättä huolestuttaa. Oletettavasti kyseessä on vain tekninen ongelma, eikä vielä enteillä lopun alkua, sillä tilanne on parantunut pienin askelein päivityksien avulla.
Yksinkertaiseen pakettiin on pitänyt sotkea raivostuttavan hidas ja sitä kautta epäreilu kehitysjärjestelmä. Uusien aseiden, operattoreiden ja muiden lelujen availeminen vaatii suoraan sanoen naurettavan määrän matseja vyön alle tai vaihtoehtoisesti oikean valuutan tuhlaamista. Jälkimmäinen ei ole vaihtoehto, eikä tuntejakaan pääse kerryttämään ailahtelevan pelihaun vuoksi, joten sinänsä kiinnostavan karkkikaupan herkut pysyvät kiusallisen kaukaisina unelmina useimmille.
Huippupeli, isolla viilauksella
Kuten todettua, nurinoista huolimatta peli on toimiessaan huikean hieno kokemus. Kahden käden tähtääminen luo vahvaa immersiota, ja etenkin seisaaltaan pelatessa fiilis on yksinkertaisesti kohdillaan. Lisäksi kehittäjät käyttävät lasien katseenseurantaa hauskasti hyödykseen esimerkiksi häikäisykranaateilta suojautuessa sekä valikoissa. Toisaalta osa nappeihin pyhitetyistä toiminnoista jättää vielä kosolti toivomisen varaa. Esimerkiksi niinkin yksinkertainen asia kuin ovien aukaisu saa välillä otsalohkon verisuonet pullistelemaan, kun komennot eivät yksinkertaisesti mene perille ja erikoisjoukkojen valioedustaja tupeksii kahvan kanssa.
Satunnaisten kankeuksien lisäksi erinäiset bugit eivät kannusta huippuarvosanaa kohden. Toisinaan erä saattaa alkaa tyhjien lippaiden kera, peli unohtaa tyystin tukea aseen olalle nostoa tai verkkoviive pilaa viimeistään kokemuksen. Nämä ovat erityisen ”mukavia” yllätyksiä etenkin, kun muistetaan piinaavan pitkät odottelut matsien välissä. Toki nyt voi ainakin kokemuksen syvällä rintaäänellä kertoa, että loputtomalta tuntuva seuran vartominen on vielä ärsyttävämpää kypärä päässä ja kevyt hiki otsalla.
Firewall Ultra jättää turhauttavan paljon toivomisen varaa. Turhauttavan nimenomaan siksi, että monin tavoin ongelmallisen tapauksen uumenista huokuu suorastaan valtava potentiaali nousta Sonyn konsolin räiskintäeliittiin, jollaista ei ilman laadukkaita VR-laseja voi edes kokea. Oikeastaan useimmat muut synnit typerästä kehityssysteemistä lähtien voisi jollain asteella antaa anteeksi, kunhan seuranhaku saataisiin lyöntiin ja pahimmat bugit liiskattua. Ennen perusasioiden fiksausta on silti turha haaveilla räiskintätaivaan kirkkaimpien tähtien joukkoon pääsystä, ja myös hypejunalla on armoton taipumus puksuttaa jo kohti seuraavia haasteita lisäpäivityksiä odotellessa.
