Menneitä muistellen
Heti alusta pitäen on selvää, että nostalgia on päivän sana. Eiyuden Chronicle on kuin joku olisi käynyt vaivihkaa asettamassa PlayStationin sisuskalut toistakymmentä vuotta ajassa taaksepäin. Vaikka kaikki pyörii paremmin kuin 90-luvulla, visuaalinen ilme aina valikkoja myöten on uskollinen äänentoisto menneestä.
Näin myös tarinan kanssa, joka pikkunätisti seuraa Suikodenin asettamaa kaavaa pienen myötähäpeän uhallakin. Omaperäisestä menosta ei voi puhua ja kestää hetki ennen kuin voi olla varma, onko ultra-perinteinen kerronta satiiria vai ei.
Tarinan päähenkilö on Nowa, nuori mies, joka päätyy äkillisesti johtamaan sekalaista sakkia taistelussa pahaa keisarikuntaa vastaan. Hahmot esitellään alussa ilman sen suurempaa fanfaaria. Kaikki ovat jo eturintamalla, eikä höpöttelyllä jää muuta tilaa kuin kertoa, että tänne on tultu pelastamaan maailma.
Onneksi seuraavien kymmenien tuntien aikana kerronta paranee huomattavasti. Nowasta ei koulita erinomaista päähenkilöä, mutta se ei pahemmin menoa hidasta, kun hahmoja on valittavana reilut sata.
Valtaosa hahmoista on yllättäen erittäin hyvin kirjoitettuja arkkityyppejä, joiden kohtalosta huomaa välittävänsä loppua kohden. Välillä tarina suorastaan rönsyilee niin hyviä ideoita, että sitä suorastaan toivoisi sen hidastavan tahtia ennen seuraavaa kahakkaa. Jos hitaasta ja kömpelöstä alusta selviytyy kunnialla, Eiyuden Chronicle palkitsee rikkaalla, joskin tutulla fantasiaepookilla, jonka parissa aika kuluu kuin siivillä.
Tuttua taktikointia
Pelimekaniikka kiertää tarinan lailla tuttua kehää. Eiyuden Chronicle ei ole ainoastaan henkinen jatko-osa menneille, se on eräänlainen uusi alku, jonka tarkoitus on opastaa uusia pelaajia tämän lajityypin iloihin. Siinä Murayaman uutukainen onnistuu hienosti. Eiyuden Chronicle on peli, joka on helppo hallita, mutta sopivan monimutkainen, että sen parissa viihtyvät vanhatkin konkarit.
Maailmankartta on PlayStation 1 –henkinen hurmaava pikselimössö, jossa päähenkilö viilettää valtaosan tarinasta. Kaupungit on helppo bongata viidakkojen, aavikkojen ja vuorien keskeltä. Jokainen tuo mukanaan uuden konfliktin ja pätkän juonta, joiden parissa voi helposti kulua useita tunteja pieniä kahakoita selvittäessä. Vanhat pelaajat tulevat nauttimaan tästä hyvin perinteisestä rytmityksestä. Uuden sukupolven jäsenet saattavat kammoksua hidasta menoa, varsinkin alussa, jolloin peliltä kestää sen viitisen tuntia ennen kuin juoni edes muljahtaa liikkeelle.
Taistelut itsessään ovat ihan täyttä rautaa. Eiyuden Chronicle kierrättää Suikodenista sen, mikä toimii ja parantaa kaikkea muuta. Toiminta on nopeatempoista, sulavaa ja vaatii pelisilmää jo ennen kuin taistelut edes alkavat. Hahmojen kanssa näpertely on palkitsevaa ja hyvin valmistautunut pelaaja oppii ennakoimaan tulevia matseja, mitä pidemmälle peli etenee.
Kokemattomampia pelaajia hellitään myös automaattisella ohjauksella, joka antaa tekoälyn hoitaa taistelut valtaosin. Alemmilla vaikeustasoilla tämä nopeuttaa menoa huomattavasti ja antaa tarinaan panostaville faneille mahdollisuuden keskittyä vain olennaiseen. Ratkaisu on erinomainen, sillä rikkaasta kokemuksesta pääsevät tällä tavalla nauttimaan kaikki.
Nostalgiaa koko kansalle
Eiyuden Chronicle lainaa visuaalista ilmettä Octopath Travelerin 2.5 HD tyylistä, mikä on ratkaisuna oikea valinta. Kaikki näyttää teoriassa juuri siltä, miltä alkuperäisen PlayStation-pelien muistikin näyttävän. Tämä ei tietenkään ole täysin totta, sillä kokonaisuus vaatii huomattavasti enemmän pelkästään välianimaatioihin. Tärkeintä onkin tavoittaa fiilis, jos ei muuta.
Samalla tekemisen määrää on ehostettu pienillä ja suurilla sivutehtävillä, jotka näyttävät, että Murayama ymmärsi, mihin pelaajien kiinnostuksenkohteet ovat siirtyneet. Mukaan on eksynyt tukikohdan rakentelua, pienimuotoista treffisimulaattoria, kokkausta ja jopa rallia. Koska hahmoja on tuhottomasti, minipelien tarkoitus on antaa pelaajalle mahdollisuus luoda yhteyksiä laajan hahmokatraan kanssa luonnollisesti. Tämä valtaosin toimii ongelmitta. Ei aikaakaan, kun huomaa koluavansa maita ja mantuja löytääkseen tarvikkeita uuden majatalon rakentamiseen. Vain siksi, että yksi omista lemppareista totesi, että olisipa kiva päästä ottamaan porukalla yhdet, jos toisetkin.
Ylpeä jatko
Eiyuden Chronicle on myös siitä hieno kokemus, että se toimii suoraan levyltä ilman turhia latauksia. Fyysisen median ystävät saavat siitä hienon lisän kokoelmaan lajityypin muiden mestariteosten rinnalla. Se muistuttaa siitä, että hyvät ideat eivät vanhene, vaikka kuinka ajat muuttuvat. Suikoden-sarja ei välttämättä enää koskaan palaa, eivätkä taktiset konsoliroolipelit enää tule samaan samanlaista suosiota kuin 30 vuotta sitten.
Mutta siitä on vaikea välittää, kun Eiyuden Chronicle tempaa mukaansa. Se on tyylipuhdas rakkauskirje menneille, joka on samalla raskas jäähyväinen pelintekijälle, joka jätti meidät liian aikaisin. Kauniissa maailmassa se kerää uuden sukupolven faneja lajityypin tykö, jonka ansiosta saisimme nähdä tämänkaltaisia pelejä vielä tulevaisuudessakin. Siinä vasta olisi perintö, josta Murayama voisi olla ylpeä.
