Vuonna 2017 ilmestynyt ja pienimuotoiseksi yllätyshitiksi muodostunut Hellblade: Senua’s Sacrifice säväytti pelaavaa kansaa erityisesti kahdesta syystä: Sen tapa käsitellä mielenterveyden häiriöitä – kuten psykoosia ja skitsofreniaa – oli aikuismainen ja tuotu luontevasti osaksi niin tarinankerrontaa kuin itse pelaamista. Tämän ohella audiovisuaalinen toteutus oli tietysti jotain aivan ainutlaatuista, josta voi lukea enemmän mietteitä muun muassa tästä artikkelista (juttu linkin takana).
Pelialaa seuraavat muistanevat, että Microsoft osti lukuisien studioiden ohella Hellbladen tehtailleen Ninja Theoryn vuonna 2018. Jo reilun vuoden kuluttua siitä jatko-osan julkistettiin olevan tekeillä, tietenkin (konsoli)yksinoikeudella Xbox-laitteille. Samalla brittiläisstudio sai tuekseen huomattavasti isomman budjetin kuin ykkösosaa tehdessä, joten miten suurella hartaudella odoteltu Senua's Saga: Hellblade II poikkeaa esikoisesta?
Yllättävän vähän.
Hän on menettänyt kaiken, ja kaikki hänellä on menetettävänä
Alkuun on pakko heittää yksi toteamus: suosittelen lämpimästi pelaamaan muutaman tunnin mittaisen ensiosan ennen Hellblade II:ta, ihan vain kontekstin vuoksi. Vaikka uutukaisen mukana on ensimmäisen osan tarinan tiivistävä video, se ei tee lainkaan palvelusta Senua’s Sacrificen juonelle, charmikkaasta kertojastaan huolimatta. Tiivistelmä koostuu nimittäin narratiivin lisäksi lähinnä kivien ja synkkien maisemien kuvaamisesta sekä yksinkertaistaa Senuan kehityskaarta liikaa.
Jatko-osan tarina saa alkunsa, kun tuttu orkneylainen soturi Senua jättäytyy tahallaan pohjoisen orjuuttajien napattavaksi, tavoitteenaan paeta tilaisuuden tullen ja samalla vapauttaa orjuudessa olevia heimolaisiaan. Laiva on matkalla Orkneysta Islantiin, kunnes yhtäkkiä myrsky iskee paattiin toden teolla ja Senua huuhtoutuu rantaan. Hyvin pian käy ilmi, etteivät aiemmasta osasta tutut mielen murheet ole jättäneet naista rauhaan, vaan hän kokee seikkaillessaan edelleen vahvoja aisti- ja näköharhoja. Lisäksi päässä kuuluvat äänet rohkaisevat ja kannustavat sekä haukkuvat ja uhkailevat Senuaa vuorotellen, eikä väkivaltaisen isänkään muisto ole aivojen sopukoista mihinkään kadonnut.
Matkalla käsitellään jälleen todella kipeitä asioita aina lapsen menetykseen liittyvistä teemoista lähtien, mutta myös tavataan uusia tuttavuuksia, nähdään kauniita maisemia ja jopa upeita spektaakkeleita. Juonesta en halua oikeastaan muuta enää sanoakaan kuin ettei Senuan mielenterveys ole mielestäni ihan yhtä vahvasti pelaajan iholla, koska soturi on oppinut elämään paremmin mielen murheidensa kanssa. Jossain vaiheessa seikkailua hän jopa opastaa matkan aikana tapaamiaan ihmisiä olemaan rohkeampia ja uskomaan itseensä.
Tarina ei vaikuttavuudessaan mielestäni silti yltänyt ihan Senua’s Sacrificen tasolle, vaikka tulkinnanvaraa jää tälläkin kertaa ja Senuan hahmon kehittyminen on kirjoitettu ansiokkaasti. En sitten tiedä, johtuiko enemmän yllätysaspektin puuttumisesta vai mistä, mutta jotenkin edeltäjä onnistui tuntumaan järisyttävämmältä kokemukselta pienemmistä tuotantoarvoista huolimatta. Osasyy on varmasti myös se, ettei pelillisiä uudistuksia nähdä edeltäjäänsä verrattuna käytännössä lainkaan.
Yksikään hirviö ei syntynyt hirviönä
Rytmitys on kohdallaan: Hellblade II tasapainoilee suvantovaiheiden ja toiminnallisempien, jopa spektaakkeleiksi laskettavien kohtauksien välillä sangen onnistuneesti. Avoimemmasta maailmasta haaveilevat joutuvat kuitenkin pettymään, sillä pelillisesti nimike tallailee hyvin samantyylisiä ja lineaarisia polkuja kuin edeltäjänsä. Matkan varrella kannattaa toisaalta olla tarkkana, sillä etsivä löytää piilopaikoista maailman historiaa valottavia toteemipaaluja sekä puita, jotka kertovat nekin omaa tarinaansa.
Kyseessä on siis jälleen vahvasti juonen ehdoilla menevä kokonaisuus, jonka reiteillä nähdään toki silloin tällöin haaraumia, mutta koruttomalla tavalla syntisen kaunista maailmaa tutkisi mielellään laajemminkin. Muutoin kapoisilla poluilla juoksentelua keskeyttävät lähinnä ajoittaiset taistelut sekä pulmapähkinät, jotka ovat vähemmän kryptisiä kuin edeltäjässään, joten pisteet siitä.
Taisteluista puheen ollen, mähinät ovat käytännössä tismalleen samaa, edellisosasta tuttua simppeliä kivi-paperi-sakset-huttua: kovin suurta taktikointia ei voi harrastaa ja vastassa on kerrallaan vain yksi pahis, vaikka areena olisi täynnä ”äksöniä”. Senuan mukana kulkevan, kakkoschapterin aikana löydettävän peilin energiamittari täyttyy onnistuneista lyönneistä, blokeista ja parryista. Peiliä käytetään puolestaan vain yhteen asiaan eli ajan hidastamiseen. Tällöin hahmosta tulee käytännössä voittamaton, joten taistelut etenevät aina hyvin kaavamaisesti.
Mäiskintä on muutenkin ottanut askeleen takapakkia, sillä 30 freimin ruudunpäivitys tekee taistelusta huonolla tavalla painavampaa ja ajoitusten hahmottamisesta vaikeampaa. Lisäksi "cinemaattiset”, mutta keskinkertaiset taistelut ovat saaneet seurakseen kummallisia kamerabugeja ja -ongelmia, jotka toivottavasti korjaantuvat päivityksillä.
Arkkivihollisesta sydänystävä
Audiovisuaalisesti Senua’s Saga: Hellblade II on juuri niin vaikuttava, kuin mitä ennakkopuheet lupasivat. Unreal Engine 5:llä työstetty teos näyttää toden teolla, mihin Epicin uusin pelimoottori pystyy: yksityiskohtien määrä heijastuksineen on käsittämätön, (ne synkemmätkin) maisemat upeita ja ennen kaikkea hahmojen kasvot liikehdintöineen ovat hämmästyttävän luontevan näköisiä. Luonnollinen, realismiin pyrkivä värimaailma kruunaa kokonaisuuden ja valokuvamoodilla tulee tietysti mitä upeimpia kuvia. Raskaan grafiikan miinuspuolena onkin sitten aiemmin mainittu 30 freimin ruudunpäivitys, mutta rehellisyyden nimissä se vaikuttaa tässä tapauksessa negatiivisesti ainoastaan taisteluissa.
Kolmiulotteista tupla-mikrofoniasettelua hyödyntävä äänimaailma ei taaskaan jätä ketään kylmäksi, joten suosittelen tuttuun tapaan erittäin lämpimästi kuulokkeilla pelaamista. Ääninäyttely on jälleen kautta linjan loistavaa aina kertojasta, ”pää-äänistä” ja Senuasta lähtien, eivätkä matkalla tavattavat hahmot juuri kalpene sankarimme rinnalla. Eikä muuten kalpene folk-bändi Heilungin säveltämä musiikkikaan, sillä se sopii täydellisesti seikkailun kulkuun ja sitä kuullaan hyvin aistikkaasti, mutta sopivissa määrin.
Ai niin, jos liian lähellä korvia olevat äänet ahdistavat, toimituksen uutishirvi Jaakko Herranen tiesi kertoa, että homma toimii mainiosti myös 5.1-kaiutinsarjalla koettuna.
Ei, en ole sidottu kohtalooni
Kuutisen tuntia kestävä Senua’s Saga: Hellblade II on ansiokkaasti kirjoitettu ja audiovisuaalisesti uskomattoman upea teos, jonka pelillinen puoli jättää valitettavasti hiukan toivomisen varaa. Vaikka olen tarinavetoisten ja tiiviimpien kokonaisuuksien ystävä, olisin mielelläni suonut Senualle vähän vapaammat kädet (ja jalat) karun ja koruttoman, mutta ah, niin upean Islannin tutkimiseen. Ehkä olen yksin mielipiteeni kanssa, mene ja tiedä, mutta se heijastuu tällä kertaa väkisinkin arvosanaan.
Oli miten oli, on noin 80 hengestä koostuva Ninja Theory -studio tehnyt jälleen hienoa työtä Hellbladen kanssa. Tärkeiden asioiden äärellä liikkuva kokemus oli kaikesta huolimatta sen verran uniikki, että Senuan saagan soisi jatkuvan vielä joskus. Joko sitten pelin tai vaikkapa elokuvan tai sarjan muodossa.
Lisää mielenterveysasioista, täältä.
