Joskus parituntinen kokemus on niin sanotusti tarpeeksi. Näin on tilanne vaikkapa tämän salaisen salamin kanssa pyöriessä.
Jos se vaakkuu kuin ankka
Duck Detective: The Hidden Salamin pääosassa on Duck Detective -nimellä kutsuttu ankka, joka ei varsinaisesti elä parasta elämäänsä. Vaimo on jättänyt, rahat ovat lopussa ja lohtua haetaan yötä myöden… leivästä. Suorastaan häpeällistä.
Potentiaalinen käänne parempaan ilmaantuu, kun etsiväankan puhelin soi ja hänelle tarjotaan linjoja pitkin visaista tapausta tutkittavaksi. On nimittäin käynyt niin, että joku on kähveltänyt lounaan toimistotilojen jääkaapista. Suorastaan lurjusmaista.
Näistä lähtökohdista alkaa hitusen lähtöruutua laajemmaksi ulottuva kolmituntinen pulmailu, jossa pelaajan pitää etsiväankan roolissa haastatella toimistotyöntekijöitä, ratkoa aivopähkinöitä ja tehdä päätelmiä. Unohtamatta vaakkumista, sillä yhtä nappia painamalla sankarimme nimittäin vaakkuu kuin se ankka, mikä hän on. Suorastaan höpsöä.
Minä teille salaisen salamin näytän
Peli on pulmaseikkailu samaan tyyliin kuin vaikkapa Monkey Islandit ja Broken Swordit. Salaisen salamin tapaus tosin on huomattavasti pienimuotoisempi. Tutkittavana ei ole kovinkaan montaa sijaintia, minkä ohella kohdattavia hahmoja, kerättäviä esineitä ja toimintamekaniikkojakaan ei ole kovin kourallista enempää.
Pelaaja ohjaa poplaritakkista etsivää ympäriinsä, puhuttelee hahmoja, tutkii näitä suurennuslasin avulla erilaisia huomioita tehdäkseen sekä kummastelee monen sortin esineitä ja asioita. Ei mitään maata mullistavaa.
Eniten huomiota seikkailussa saa sen ulkoasu, joka on hyvällä tapaa höpsö. Paper Mario -tyyliset kaksiulotteiset hahmot ovat mukavan luonteikkaan näköisiä, vaikka kovinkaan montaa animaatiota näille eläinolennoille ei ole annettu. (Yhteensattumaa tai ei, niin tämä seikkailu saapuu markkinoille samana päivänä Paper Mario: The Thousand-Year Door -roolipelin kanssa.) Päähahmoankallammekaan ei itse asiassa ole kävelyanimaatiota, vaan hahmomalli vaappuu ja hytkyy pelaajan haluamaan suuntaan.
Jokainen dialoginpätkä on puhuttu ääneen, mistä peukut. Suurin osa elukoista puhelee vieläpä varsin mallikkaasti, joskin muutama taiteilee ärsyttävän ja toimivan välimaastossa. Erityistä kehua pitää antaa itse ankan ääninäyttelijän valinnalle, sillä poplarilintu puhuu kuin kliseinen etsivä männävuosien elokuvista. Musiikista voi todeta sen verran, että se ei jätä itsestään oikeastaan mitään muistijälkeä.
Ankkaa ja salamia appelsiinikastikkeessa
Toimiston pulmien ohella höyhenpeitteinen sherlokkimme tekee kirjaansa päätelmiä (deducktions, hehhee), jotka lienevät nimikkeen haastavin osa. Pelaajalle tarjotaan tapausta koskevia lauseita, joista puuttuu olennaiset asiat, kuten verbit ja tekijät. Homman nimenä on sijoittaa oikeat sanat oikeisiin kohtiinsa, kunhan nämä sanat on ensin saanut haalittua muistikirjaan vaikka puhumalla muiden hahmojen kanssa.
Höyhenpyrstön selvitettäväksi päätyneet pulmat ovat vaikeustasoltaan enimmäkseen passeleita, mutta mikäli pulmat, puuttuvat avainsanat tai oikea tapa edetä ovat jossain kohti hakusessa, on mukana erään sortin vinkkitoiminto. Duck Detective voi näet pohtia eri asioita itsekseen ääneen, jolloin pelaajalle vihjataan oikeasta etenemissuunnasta, mutta suoraa vastausta ei tule.
Vaikka itselläni meni sormi omaan ja naapurin suuhun muutamassa kohtaa seikkailua, selvisivät aivopähkinät lopulta ahaa-elämysten saattelemana. Vain yhdessä tai kahdessa kohtaa oikea logiikka jäi itselleni mysteeriksi. Saatoin muutamat kerrat arvata päätelmien oikeat ratkaisut viskelemällä sanoja summanmutikassa päätelmälauseisiin. Ehkä. Mitään en myönnä.
Ihan maittava välipala
Duck Detective on kohtuullista hupia. Sen pelaa loppuun suht mieluusti, mutta lopputekstien kohdalla on tyydytetty olo. Pari-kolme tuntia tätä hupia oli riittävästi, eikä enempää haluaisi. Näin pelin omanlaisesta maailmastaan saa toki vain pintaraapaisun, eikä hahmojen syvimpiin tuntoihin kovin paljoa perehdytä, mutta eipä tuo nyt niin suuresti harmita. Kyseessä on kuin välipala, jonka maku ei jää suuhun kovin pitkäksi aikaa majailemaan.
Pulmailu ei ole mitenkään maata mullistava kokemus, mutta se viihdyttää kyllä aikansa. Ei kaikkien pelien tarvitse olla pitkiä kuin koulu- tai työpäivän viimeinen tunti. Joskus lyhykäisempikin hupi riittää. Uudelleenpeluuarvoa olisi hitusen, mikäli lopussa tehtävät päätökset tekisi seuraavalla kerralla eri tavalla, mutta itse en tähän innostunut.
Loppuun vielä yksi pieni hupaisa asia, jonka haluaa mainita: latausruudussa esitetään pelaajalle erilaisia faktoja ankoista, jotka huvittavat ja saavat epäilemään niiden todenmukaisuutta. Ankat kuulemma pystyvät hengittämään veden alla jopa 72 tuntia, minkä lisäksi maahan tiputettu lintunen osoittaa aina kohti pohjoista. Suorastaan epäuskottavaa.
Mutta hassua ja pelin tunnelmaan sopivaa.
Lisää aiheesta:
