The Darkness on lisenssipelinä kaikin puolin sieltä mallikkaimmasta päästä. Lähes virheetön ulkoasu, laadukas ääninäyttely, lukuisat yksityiskohdat ja niin mukaansa tempaava kuin mielenkiintoisesti etenevä juoni siivittävät mukavasti yksinpelin läpi. Ainoastaan muutama selkeämmin todellisuudesta irrallinen tehtävä on laskemassa joukkion tasoa, mutta nekin valottavat sitä enemmän synkkää tarinaa. Yksinpeli on harvinaisen vahva kokemus, mutta valitettavan kertakäyttöinen.

Assassin's Creed tarjoaa upeasti mallinnetun ja ennennäkemättömän laajan keskiaikaisen miljöön pelaajan leikkikentäksi. Ristiretkien pyhällä maalla suoritetaan salamurhia assassiinien malliin Jerusalemista Damascukseen, joissa päästään rullaamaan parkour-taiturit häpeään pistävällä sulavuudella. Päähahmo etenee juuri siitä, mistä ja miten pelaaja haluaa. Ja kun pelaaja haluaa, isketään piiloitettu terä kohteen kaulaan.

Ensimmäisiä oikeasti kovia PS3-eksklusiivisia pelejä mitä meikäläisen käsiin on eksynyt.

Pelissä on hyvä tarina, persoonalliset ääninäyttelijät ja toimintakin on ihan mallillaan. Graffat ovat todella hyvät ja turkoosin sininen vesi ja syvän vihreä viidakko näyttävät erittäin houkuttelevilta. Äänet eivät mitenkään säväyttäneet ääninäyttelyä lukuunottamatta.

Suosittelen varauksetta ja lämpimästi kaikille.

Indiana Jonesin inspiroimana tehtyä toimintaseikkailua. Uncharted on ihailtavan oldskool varsin pitkälle, kunnes pelin loppupuolella touhu menee vähän turhankin oudoksi. Ilman hölmöä käännettä peli olisi ollut varsin ehjä kokonaisuus. Turhankin ehjä sikäli, että peli koostuu lähinnä kiipeilyn ja ammuskelun vuorottelusta - pari lisäongelmaa ratkaistavaksi eivät olisi haitanneet. Nyt hallitsevana osiona pelissä on ammuskelu, jota on paljon. Ja sitten vielä vähän. Onneksi se on toteutettu perustoimivasti.

Uncharted: Drake's Fortune on puhdas Hollywood-toimintapläjäys. Alku lupaa rauhallisempaa seikkailua, mutta noin kymmentuntisen tarinan aikana lahdataan piraattiparkoja pienen armeijan edestä. Pulmatilanteet ovat yleensä luokkaa "Osaatko ampua räjähtävää tynnyriä". Ja räjähtäviä tynnyreitähän pelissä viljellään kuin Doomissa konsanaan. Ääninäyttely, animaatio ja visuaalisuus ovat kelpo työtä, mutta kerronnallisesti on turha odottaa mitään ihmeitä.

Heavenly Sword on varsin rehellinen mättöpeli. Se sisältää messevää hakkaamista - ja paljon. Päähenkilö on hot, hahmot hyviä, maisemat kauniita ja taistelu toimivaa. Elokuvamaiset tuotantoarvot näkyvät välianimaatioissa ja ääninäyttelyssä, jotka ovatkin kaikkien aikojen parhaiden joukossa.

Hypen keskellä tärkeimmät pointit meinavat joskus unohtua. Windows 95:n kohdalla jouduttiin erikseen mainostamaan, että sen käyttämiseen tarvitaan tietokone. Metal Gear Solid 4:n kohdalla voisi mainita, että sen pelaamiseen suositellaan ehdottomasti aiempien osien läpikäymistä. Syynä siihen on trailerissakin esiintynyt fraasi siitä, että kaikkia tarinoita ei voida kertoa sanoin. Metal Gear -pelisarjan tarinassa kun ei ole järjen hiventä selitettynä, sen ymmärtää korkeintaan kokemalla.

Muistan vielä varsin elävästi, kuinka sain ensimmäisen kosketukseni Metal Gear Solidiin serkkujeni PSonella lähes kymmenen vuotta sitten. Omaperäinen sekoitus jännittävää agenttitoimintaa, hulluja pomotaistoja ja vieläkin hullumpia juonikuvioita jäi lähtemättömästi mieleen, ja peliä oli pakko päästä jatkamaan kotona. Samanmoisen yllätyksen koin jälleen sarjan neljännen osan kohdalla, sillä olin ennen julkaisua suhtautunut peliin jopa välinpitämättömästi ja samalla puolitahallisesti välttynyt kaikelta hypeltä.