Juttusarja:
Luukku 5: Hämiksen ja mun New York... ja ehkä vähä Trumpinki — Osa 1/3
Luukku 13: Mun ja Hämiksen New York... ja ehkä vähä Trumpinki — Osa 2/3
Luukku 20: Trumpin New York ...ja ehkä vähä Hämiksen ja munki — Osa 3/3
Yksinoikeudella PlayStation 4:lle julkaistu Marvel’s Spiden-Man myi ensimmäisen kolmen päivän aikana yli kolme miljoonaa kappaletta – lukemat lienevät melkolailla miehekkäämmät tällä hetkellä, kun peli on ollut useamman kuukauden myynnissä. Se on saanut muutaman laajennuksen, joista eritoten ensimmäinen oli odotettu: siinä esiteltiin koko emopelin ajan kiusoiteltu Hämiksen kielletty rakkaus/kiusankappale, mestarivaras Black Cat.
Nuorena sällinä tuli ahmittua sarjakuvia. Tietyssä mielessä varmaan voisi sanoa, että Hämis valikoitui lemppariksi myös olosuhteiden vuoksi; tuppukylän kiskoilla ei paljon valinnanvaraa ollut. Reissut isoihin kaupunneihin sisälsivät hyvän tovin antikvariaattien rymsteerausta, ja mukaan lähti yleensä iso pino sarjakuvia. Siinäpä sitten niitä plärättiin ja koitettiin pähkäillä, että mitähän tarinassa oli tapahtunut ennen tätä lehteä ja mihin suuntaan mennään – divareista löydetyt lehdet kun olivat äärimmäisen harvoin peräkkäisiä numeroita.
Myöhemmällä iällä ei supersankaripelit oikein osanneet innostaa ilmeisten rajoitusten vuoksi. Yliluonnollinen suorittaminen oli aikansa teknologian sanelemaa ja se otti prikuulleen tämän verran, että saatiin se Hämis tekemään sitä, mikä luontevimmin hoituu: kaupunkien rakennusten välissä liihottaminen kuin... Hämähäkkimies konsanaan.
Hämmentävä New York
Yhdistävä tekijä fiktiivisen ja oikean Nykin välillä on se, että molemmat olivat suuren muutoksen kynnyksellä. Ulkoisia oireiluita ei voinut olla näkemättä. "Vapaan maailman uusi johtaja" oli valittu, ja koko kaupunki oli heräämässä horroksesta – huomatakseen, että talvi onkin vasta edessä.
Kaupunkilaisten fiilikset heittelivät epäuskosta toivoon. Pintapuolisesti arki rullaa katukahviloiden maailmanpääkaupungissa, mutta kun istut kenen tahansa kanssa alas, on heillä todellakin sanottavaa. Eikä koskaan ole ollut parempaa paikkaa sanailulle, kuin minkä tahansa kaupungin sikarihuoneet.
Hyvä sikari palaa keskimäärin 45 minuuttia, give or take, jonka aikana ehdetään aika hemmetin syvälle kaupunkilaisten tunteisiin.
Matkustin taannoin Hong Kongissa kun maailma naureskeli Trumpin ilmoittautuessa presidenttikisaan. Kiusoittelin asialla jenkkiopiskelijoita – tekisi mieli pyytää isosti anteeksi.
Ahdistuksen joulumaa
Täytynee täsmentää tuosta arjen rullaamisesta vielä sen verran, että ei, arki ei rullannut kaikilla.
Trumpin tornin läheisimpiä kortteleita oli suljettu poliisibarrikadein ja -sulkupistein. Maantieteellisesti tahi prosentuaalisesti ajateltuna kyseessä ei ollut iso läntti edes Manhattanin mittapuulla, mutta ne kun sattuivat olemaan varmaan juuri ne kaikista kalliimmat kiinteistöneliöt kaupungissa.
Kulkua rajoitettiin isolla kädellä ja tunnelmat olivat... elokuvamaiset: hätäajoneuvoja oli poikittain parkissa kaduilla valot vilkkuen, ja poliisit partioivat koirien kanssa. Varsinaisilla tarkastuspisteillä olo vasta olikin omituinen virkapinkeän poliisirivistön tuijotuksessa. Seuraavaksi pyydettiinkin avaamaan laukut ja kysyttiin, että minne matka.
Hullunkurisen asiasta tekee se, että jos olit menossa ns. Trumpille kylään, sait jatkaa matkaa. Muussa tapauksessa et.
Eli siis, jos olet menossa sinne, minkä vuoksi turvatoimet olivat mitä olivat, on homma: "ok sir, please go ahead" – muualle suunnistaessa sinulle tarjotaan nougouta. Hommahan toimii ihan kympillä!
Uutisissa asiaa puitiin joka päivä, sillä näiden sulkualueiden saartamiksi joutuneiden kauppakiinteistöjen omistajat eivät ymmärrättävästi olleet järin iloisella tuulella.
... ja kaikki yhden puolesta!
Korostettakoon, että eihän tässä nyt varsinaisesti ollut mitään ja säännöt olivat kaikille samat. Järjestelyt olivat mittavat, sillä tapahtumaisillaan oli maailmanlaajuisesti mittavia asioita. Ihan ymmärrettävää. Kinda.
— Dr. Evil
Paikallisteeveessä (jonka peittoalue oli vaivattomasti kymmeniä miljoonia) joku ekonomisti vilautteli, että erikoisturvajärjestelyt ja kauppojen menetetyt dollarit kulkisivat miljoonan dollarin hintalapulla – per päivä. Joku toinen ekonimisti sanoi, että jo pelkästään turvallisuuden ja järjestyksen erikoismenettelyt maksoivat kaupungille tämän verran päivässä.
Kaikki tämä sen vuoksi, että sittemmin maailmanpelastustöissä kovasti uutisoitu Rouva Trump ei suostunut/halunnut/voinut/pystynyt muuttamaan aviomiehensä, president-electin (presidentti, joka ei ole vielä virkavalaa vannonut, mutta jonka valinta on selvä), mukana turvallisimmille tienoille.
Kukapa sitä nyt kotoaan mihinkään haluaisi lähteä.
No, eivät ne fiilikset aivan Frodo@Mordor-tasolla olleet, mutta oli tämä vähintään pysäyttävää – enkä nyt puhu mistään kauppojen kohtalosta, vaikka hirmuinen kapitalisti olenkin. Vapaan kulkemisen rajoittaminen herätti väkisin ajatuksia siitä, mitä elämä mahtaa olla totalitäärisissä valtioissa. En yksinkertaisesti odottanut moista karsinajuoksutusta.
Omat lyhyet pyrähdykset jenkkilään ovat joka kerta myös muistuttaneet, että on oikeasti olemassa se vähemmistöjen Amerikka. Ei se ole pelkästään jotain, mistä joku vaahtoaa televisiossa.
— A. A.
Suomalainen on etuoikeutettu otus, ja matkustaminen maailmalla on helvetin tärkeätä, että oppii arvostamaan sitä mitä saattaa pitää itsestäänselvyytenä. Kehitysmaat ovat tragedia, mutta tuntuvat silti olevan helpommin voitettavissa, kuin mitä Jenkkilässä tapahtuu päivittäin.
Syytä mainita tähän rantin häntään, että olen jenkkilän suuri ystävä – en siellä muuten niin usein kävisi. Sieltä löytyy upeita ihmisiä ja aitoa tekemisen etukenoa, josta eurooppalaisten tulisi ottaa mallia monessa mielessä.
Seuraavassa osassa yritän käydä kahvilla (monta kertaa), melkein istun sikarilla Niles Cranen kanssa ja vierailen pelikaupassa – enkä osta mitään!
Juttusarja:
Luukku 5: Hämiksen ja mun New York... ja ehkä vähä Trumpinki — Osa 1/3
Luukku 13: Mun ja Hämiksen New York... ja ehkä vähä Trumpinki — Osa 2/3
Luukku 20: Trumpin New York ...ja ehkä vähä Hämiksen ja munki — Osa 3/3
