Xbox Onelle julkaistaan nykyisin hurja määrä teoksia, joiden laatu vaihtelee niin ikään melkoisesti. KonsoliFINin artikkelisarjan seitsemännessä osassa tutustutaan jälleen muutamaan nimikkeeseen.
Late Shift
Lontoon yöllisiin maisemiin sijoittuva Late Shift on tuulahdus menneisyydestä. Se on interaktiivinen FMV-elokuva, jossa katsoja kontrolloi ruudun tapahtumia haluamansaan suuntaan – olivat valinnat sitten moraalisia tai toiminnallisia. Peliksikin sitä voi kutsua kerta se konsolilla pyörii. FMV oli muodissa 1990-luvulla, jolloin teokset eivät tosin vastanneet lähellekkään Late Shiftin laatua. Tobian Weberin ohjaama rikostrilleri näyttää ja kuulostaa kauniilta, vaikka käsikirjoitus ei tarjoakaan mitään mullistavaa.
Matt on opiskelijanuorukainen, joka tienaa tekemällä yövuoroja parkkihallin portilla. Eräänä yönä matikkavelho sekaantuu veriseen rikosvyyhtiin ammattirikollisten ja Triadin välillä. Late Shift on viihdyttävä puolitoistatuntinen, mutta samalla pituus on myös sen kompastuskivi. Leffa tarjoaa seitsemän erilaista loppua, mutta tarinaa ei jaksa tuijottaa montaakaan kertaa läpi. Lyhyempänä vaihtoehtoisia tapahtumia olisi mielellään kerrannut. Lisäksi elokuva kärsii omituisista ruudunpäivitysongelmista. Kertaviihteeksi toimiva kokonaisuus.
3/5
Petri Leskinen
Human Fall Flat
Alkuhämmennyksen aiheuttaman naurukohtauksen jälkeen Human Fall Flat osoittautuu varsin mukavaksi ongelmanratkonnaksi. Letkeä fysiikkamallinnus saa hahmot näyttämään kävelemään opettelevilta taaperoilta, mikä on kerrassaan hupaisaa katseltavaa. Joissain kohdissa epätarkat hervottomat ukkelit tosin aiheuttavat myös ärsytystä.
Perustoiminta on varsin yksinkertaista, eikä suurta opettelua tarvita. Monipuoliset pulmat vaativat niin hyviä hoksottimia kuin sorminäppäryyttäkin. Yksinkertainen ulkoasu ja rento musiikki kruunaavat kokonaisuuden. Mikä parasta, koko homman voi pelata kaverin kanssa jaetulla ruudulla.
4/5
A-P Kuutila
Tokyo 42
Tokyo 42 on visuaalisesti omaperäinen ja tunnelmaltaan mainio, hurjan haastava pieni peli. Tarkoituksena on seikkailla isometrisessä japanilaishenkisessä maailmassa, joka tuo ajoittain mieleen niin Blade Runnerin kuin muinaiset Syndicate-pelitkin. Liipaisimilla käänneltävää miljöötä kansoittavat pienet ihmiset, joiden toilailuja täytyy tihrustaa ajoittain turhankin tarkasti. Zoomata ei voi, joten pelaaja tutkailee tapahtumia jatkuvasti korkealta jumalperspektiivistä.
Pelaajan kontolle jää suorittaa erilaisia tehtäviä milloin varjoissa lymyillen, toisinaan tuliluikut laulaen. Päästäänpä matkan varrella kivasti murisevan moottoripyöränkin ohjaimiin. Selviäminen on haastavaa, mutta enimmäkseen armottoman julmien kontrollien vuoksi. Räiskiessä homma toimii mukavasti kahden tatin voimin, mutta kranaatteja heitellessä ja sniputellessa sormet menevät ajoittain väkisinkin mutkalle. Onneksi tallennuspiste löytyy usein lähimmän nurkan takaa, ja myös respawnaaminen tapahtuu sekunnin sadasosissa.
Tokyo 42:ssa on jotain kumman koukuttavaa, joka saa palaamaan pelin pariin – jos nyt ei kymmeniksi tunneiksi, niin ainakin useammin kuin kerran.
3/5
Jaakko Herranen
A Walk in the Dark
Mitä tulee kun yhdistää Super Meat Boyn ja VVVVVV:n? Vastaus on nopeita reaktioita vaativa A Walk in the Dark. Musta kissa juoksee läpi vaarallisten kenttien hyppien esteiden ja terävien piikkien yli. Yksikin virhe ja kenttä on aloitettava alusta. Kello käy taustalla, jotta tulostauluille voi napauttaa uudet pohja-ajat. Pääosa tasoista on Super Meat Boyn hengessä hyppimistä, osa VVVVVV:n tyylistä painovoimalla leikkimistä. Harmittavasti kumpikaan osa alue ei toimi toivotulla tavalla. Kontrollit eivät ole napakat saati tarkat, ja pelihahmo leijailee epätarkasti. Kissaa jaksaa ulkoiluttaa muutaman hetken, joiden jälkeen toivoo pelin päättyvän yhdeksään kuolemaan.
2/5
Petri Leskinen
Skylar & Plux Adventure on Clover Island
Skylar & Plux Adventure on Clover Island on selkeä kumarrus kohti Jak & Daxteria ja Ratchet & Clankia, Raren 90-luvun Nintendo 64 -seikkailuja unohtamatta. Peli myös näyttää visuaalisesti menneiden vuosikymmenten tuotokselta, mutta silti kyllin hyvältä vaikkapa perheen junioreille. Valitettavasti pelaaminen ei ole järin mukavaa sen ikuisen murheenkryynin eli ärsyttävän kameran vuoksi. Myös kontrollit kaipaisivat viilaamista, erityisesti koska taistelu on hyvinkin tuskallista. Kuolo korjaa useimmiten ihan jostain muista syistä kuin pelaajan nakkisormista johtuen.
Skylarin ja Pluxin seikkailut eivät räjäytä pankkia missään suhteessa, mutta tilanne voisi olla huonompikin. Kliseinen hahmosuunnittelu ja ankeat maailmat saattavat toki miellyttää perheen pienimpiä, mutta esikuvana olleiden sarjojen ystävät tuskin saavat tekeleestä mitään irti. Tarttuvista taustamelodioista pisteet kotiin.
2/5
Jaakko Herranen
