Assassin’s Creed -sarjan vuotuisen julkaisutahdin hiivuttua, on Ubisoft joutunut pidentämään jokaisen pelin elinikää lisäosien voimin. Vuoden 2020 lopussa julkaistu Assassin's Creed Valhalla ei onnistunut siinä kummoisesti Wrath of the Druidsilla saati The Siege of Parisilla – valitettavan turhanpäiväinen Dawn of Ragnarök jatkaa aikalailla samalla linjalla.
Merkityksellisempää sisältöä, kiitos
Assassin's Creed: Dawn of Ragnarök heittää Eivorin maagisesti itse Odinin – tai Havin, ota näistä nyt selvää – rooliin koluamaan kääpiökansojen asuttamaa Svartalfheimiä. Jumalhahmon jälkikasvu Baldr on päätynyt Muspelheimin tulimörryköiden haltuun, joten jotain täytyisi luonnollisesti tehdä. Mahtipontinen asetelma vesittyy valitettavasti heti alkumetreillä pelaajan päätyessä lähinnä kanniskelemaan satunnaisia kääpiöitä turvaan erinäisistä pulmatilanteista – itseään toistavaa, mielikuvituksetonta ja joka suhteessa halvalta kalskahtavaa pelisuunnittelua.
Jo pääjuonen aikana päätään nostaneet tarinankerronnan ongelmat ovat lisäksi läsnä edelleen: Hahmoihin ei muodostu minkäänlaista tunnesidettä eikä ainakaan allekirjoittanutta kiinnostanut missään vaiheessa pätkääkään se, minkä vuoksi ruudulla tapahtuu se mitä siellä tapahtuu, kunhan nyt pelaillaan pelailun vuoksi. Tarina tuntuu myös aivan liian irtonaiselta niin emopeliin kuin siihen taustalla lymyilevään Assassin’s Creed -mytologiaankin nähden – mitään mainintaa esimerkiksi Isu-rodusta ei kuulla matkan varrella.
Svartalfheim on aiempia lisäosia suurempi pelialue, ja keräiltävää sälää on ripoteltu miljöön joka kolkkaan, kuten tapana on. Jo tutuiksi tulleiden kykykirjojen, aseiden ja haarniskojen lisäksi etsiskellään esimerkiksi jalokiviä, kosmeettisia ehostuksia ja legendaarisia tarinanpätkiä. Tämä ei kuitenkaan poikkea käytännössä mitenkään jo emopelissä koetusta eikä keräilystä ole myöskään sanottavasti konkreettista hyötyä. Raid-tehtävistä on tarjolla kvartsia, mutta muutoin homma toimii tismalleen kuten aiemminkin. Lisää pelitunteja on pyritty luomaan keinotekoisesti muun muassa piilottamalla kääpiötukikohdat tyhjänpäiväisten nuoliarvoitusten taakse, mikä ei loppujen lopuksi palvele oikein ketään.
Svartalfheim poikkeaa ulkoasultaan mukavasti emopelin tarjoamista maisemista. Pystyyn jäätyneet puut, maan alta pulppuavat magmavirrat ja valtavat kullalla päällystetyt vuoristot tarjoavat vaihtelua sen verran, että paikkoja nuohoaa jonkin aikaa ihan mielikseen. Valitettavasti sisältö laahaa muutoin kokonaisuuden perässä.
Satoja kykyjä, käytän niistä kolmea
Pelimekaanisesti suurin uudistus on astetta jumalaisempia lähestymistapoja tarjoava Hugr-Rip-kykypuu. Nämä taidot opitaan manan maille päätyneiltä Jotunheimin jäteiltä tai Muspelheimin emoilijoilta. Jostain syystä näistä viidestä kyvystä voi olla kerrallaan varustettuna vain kaksi kappaletta (vaikka ristiohjaimessa on suuntia neljä), mikä aiheuttaa turhaa sompailua esimerkiksi siinä vaiheessa, kun keräiltävän sälän luo pääsemiseksi tarvitaan jotain tiettyä taitoa. Taisteluissa Hugr-Ripiä tuli käytettyä, kun moisen olemassaolon sattui muistamaan – käytännössä siis todella harvakseltaan. Ainoa vakiona alusta loppuun käytössä pysynyt taito oli Power of the Raven, jonka avulla matkaa sai taitettua pisteestä a pisteeseen b nopeammin kuin poron kyydissä.
Taitojen vähäpätöisyyden lisäksi harmitusta aiheuttaa jo niiden määrä, sillä tätä nykyä käyttöliittymäsekamelska tuntuu peittävän ruudusta aivan liian suuren osan eikä moinen ole enää tarkoituksellista niiden hyötyyn nähden. Oletusvaikeustasolla niin perusvihulaiset kuin pomovastuksetkin kaatuvat heittämällä peruskykyjä tykitellen, eivätkä taistelut vaadi pelaajalta käytännössä minkäänlaista taktikointia. Lisäosan selkeästi jää- ja tulielementteihin kallellaan olleet vihulaiset olisivat tarjonneet strategisempaan lähestymistapaan otolliset lähtökohdat.
Kun ei vain jaksa
Ubisoft on rummuttanut Dawn of Ragnarokin lohkaisevan elämästä palttiarallaa 35 tunnin siivun. Itse etenin rauhalliseen tahtiin ja huomasin pelikellon edenneen lopussa vajaan 15 tunnin verran. Keräiltäväähän toki on edelleen jonkin verran mutta minkäs teet, kun savotta ei vain enää yhteensä 160 pelitunnin jälkeen oikein houkuttele.
Aivan liian suolaiseen 40 euron hintaan kaupiteltavaa Dawn of Ragnarökiä voi loppupeleissä suositella ainoastaan niille kovimmista Assassin’s Creed -vieroitusoireista kärsiville pelaajille.
