13 uhria liikaa
Todellisiin tapauksiin ja henkilöihin pohjautuva elokuva taiteilee trillerin ja draaman välimaastossa. Siinä missä miestoimittajat kirjoittavat urheilusta, rikoksista ja taloudesta, Loretta McLaughlin (Keira Knightley) saa käsiinsä upouusien kodinkoneiden testaukset. Samaan aikaan yksinäisiä naisia kuolee yön pimeydessä, eikä kukaan tunnu yhdistävän tapauksia toisiinsa niiden samankaltaisuuksista huolimatta.
Vapaa-ajallaan rikostutkimuksesta kiinnostunut McLaughlin saa päätoimittajansa lopulta vakuutettua keräämillään faktoilla, ja pian etusivun uutisointi nostaa Bostonin poliisilaitoksen saamattomuuden huonoon valoon. Avukseen Loretta saa suorasanaisen Jean Colen (Carrie Coon), jonka kontaktit eri viranomaisiin nousevat tärkeään rooliin tapauksen selvittämiseksi. Kaksikon raportointi rikkoi aikakauden standardeja, eikä vähiten sen takia, että kirjoittajat olivat naisia. Sunday Herald uskaltautui modernisoimaan journalismia. Faktat kerrottiin ennakkoluulottomasti, vaikka suhteet kovaksi keitettyihin poliiseihin kärsivätkin.
Matt Ruskinin käsikirjoittama ja ohjaama teos keskittyy vahvasti journalistien väsymättömään työhön 1960-luvun kankeaa järjestelmää vastaan. Kaikki asiakirjat ja tiedot olivat paperisessa muodossa nuhjuisissa pahvilaatikoissa. Tietoa ei jaettu piirikuntien tai varsinkaan osavaltioiden välillä, jolloin todistusaineiston kerääminen vaati valtavia määriä manuaalista työtä ja pannutolkulla kahvia. Poliisienkin metodit näyttäytyvät alkukantaisina nykyaikaisiin verrattuna, eikä sana ”sarjamurhaaja” ollut edes vielä vakiintunut. Lorettan pitkäjänteinen, jopa pakkomielteinen pyrkimys saada uhreille oikeutta heijastui myös hänen perhe-elämäänsä.
Ei mikään Samin kuuma kesä
Brutaalisti naisia kiduttanut psykopaatti pidetään pitkään pimennossa, eikä hänestä tehdä Seitsemän tyylistä neroa tai Zodiacin ylimielistä vaanijaa. Koko tapauksen yllä leijuu edelleen pieni epäilyksen varjo, joten käsikirjoituskaan ei uskalla vetää selkeitä viivoja tapahtumille. Loppupuolella faktan ja fiktion rajat hämärtyvät tulkinnan puolelle. Knightley ja Coon tekevät perusvarmat roolityöt. Sivurooleissa nähdään monia veteraaneja sekä mielenkiintoisia kasvoja.
Ruskin kuvaa Bostonia sinertävän harmaalla, kylmällä filtterillä. Pääosassa ovat savuisten baarien ja synkkien vuokra-asuntojen käytävät sekä rähjäisten korttelien pimenevät illat. Ajankuva välittyy jokaisesta kohtauksesta, kiitos ensiluokkaisen lavastuksen ja puvustuksen. Boston Strangler lainaa paljon David Fincherin Zodiacilta sekä The Postin ja Spotlightin kaltaisilta teoksilta nousematta koskaan aivan esikuviensa tasolle. Tarina jättää kaipaamaan puhtaampaa genrevalintaa. Nyt se ei toimi piinaavana jännärinä eikä oikein täysiverisenä henkilökuvanakaan, jota se pyrkii olemaan: lopputeksteissä kunnioitetaan Loretta McLaughlinin ja Jean Colen ansiokkaita uria.
Siitäkin huolimatta viihdyttävä kurkistus aikakauteen, jolloin rikoksia ei ratkaistu videokameratallenteiden tai muun teknologian avulla.
Boston Strangler on katsottavissa 17.3.2023 Disney+:n valikoimasta.
