Varoitus: tämä arvio sisältää hyvin pieniä spoilereita, mutta ei mitään sellaista, mikä olisi perinteisen Mario-pelin juonesta poikkeavaa.
Naavaparta ja lapsi karkkikaupassa
Lähdetään positiivisista aspekteista liikkeelle: The Super Mario Bros. Movie on visuaalisesti mielettömän upea elokuva, sillä niin Sienivaltakunta kuin muutkin ympäristöt ovat tuotu valkokankaalle kauniilla tavalla. Mielikuvitus alkaakin ensimmäisenä kehräämään tulevien Mario-pelien osalta: milloin tämä silmäkarkki saadaan Nintendon konsoleille?
Varsinaisen ääninäyttelyn osalta täytyy myös kehaista erityisesti Bowserin äänenä toimivaa Jack Blackia, Peachina kunnostautunutta Anya Taylor-Joyta sekä Toadina hihkuvaa Keegan-Michael Keytä, sillä tämä kolmikko hoitaa leiviskänsä porukasta parhaiten. Kaiken kaikkiaan jengi on tehnyt kautta linjan hyvää työtä, eikä edes etukäteen parjattu Chris Pratt kuulosta lainkaan hassummalta. Itse asiassa unohdin melko pian leffan alkamisen jälkeen, että Pratthan se siellä ilakoi. Muutenkin päähahmot ovat tuotu valkokankaalle suhteellisen onnistuneesti.
Kuten arvata saattaa, viittauksia peleihin vilisee läpi seikkailun ajan niin paljon, että varmaan puolet menee (ja menikin) ensimmäisellä katselukerralla ohi. Voidaan puhua siis varsinaisesta referenssien karkkikaupasta, sillä elokuva nojaa hyvin vahvasti juuri viittausten viehätysvoimaan.
Riskit minimiin
Mitä omia avuja The Super Mario Bros. Moviella sitten on? Täytyy sanoa, että aika vähän, sillä Illuminationilta on nähty paljon parempiakin elokuvia käsikirjoituksen suhteen. Juoni välttelee riskejä ja omaleimaisuutta, minkä lisäksi dialogi on etenkin Donkey Kongin osalta paikoin melkoisen heikkoa. Kyllä, kyseessä on Kongien kuningas, mutta pönttöäkin dialogia voi tehdä kekseliäästi. Oikeastaan ainut vähän yllätyksellisempi tapaus on leffassa muutamaan kertaan nähtävä, Super Mario Galaxysta tuttu Luma, jonka haihattelu nostattaa hymyn suupieliin.
Riskittömyys vaivaa valitettavasti myös lisensoitujen biisien valintoja, sillä valitut 80–luvun hitit on kuultu jo miljoonaan kertaan, minkä lisäksi ne pärähtivät ämyreistä hyvin ennalta-arvattavissa kohdissa. Sen sijaan Nintendon peleistä lainatut sävellykset olivat kautta linjan upeita, joten niistä iso peukku.
Ymmärrän toki, etteivät kaikki kaipaa syvällistä otetta katsoessaan Nintendon putkimieselokuvaa, ja itsekin voisin kutsua tätä kokemusta jonkin sortin turvasatamaksi. Mutta jos Sonic kykenee haastamaan katsojaansa, niin miksei Mariokin?
Eiköhän tästä hitti tule
Vaikka The Super Mario Bros. Movie on varman päälle tehty, ei mahda mitään: naama pysyi hölmössä virneessä melkein koko leffan ajan ja nautin rainasta täysin siemauksin. Otaksuin etukäteen saavani nostalgialla ratsastavan ja karkkiväreillä kyllästetyn vuoristorata-ajelun helposti seurattavan maailmanpelastusjuonen kera. Ja sen myös sain.
Niin lapset kuin aikuiset tuntuivat viihtyvän teatterissa todella hyvin, minkä lisäksi aploditkin raikuivat salissa lopputekstien tullen. Veikkaankin, ettei tämä saaga yhteen elokuvaan jää, joten ehkä syvällisempää otetta on luvassa sitten myöhemmin?
Lapset ja lapsenmieliset ansaitsevat parempaa (Joonatan Itkonen)
Ok, The Super Mario Bros. Movie on lapsille tehty, sehän on selvä. Mutta niin ovat myös Totoro, Henkien kätkemä ja lukemattomat muut upeat elokuvat, jotka eivät ole kasa eltaantuneita pop-kulttuuriviittauksia tai laiskaa käsikirjoittamista.
Kuten monet muut, minäkin kasvoin Shigeru Miyamoton ihmeellisten maailmojen parissa. Super Mario Bros. oli valtavassa roolissa muodostamassa käsitystäni siitä, mikä oli hauskaa ja mielikuvituksellista. Viimeistään Square Enixin Super Mario RPG osoitti, että viiksivallun maailmasta saa irti vaikka mitä, jos vain omaa tarpeeksi visiota sen toteuttamiseen.
Mikään tästä mielikuvituksellisuudesta ei ole yltänyt putkimiehen omaan elokuvaan. Sen käsikirjoitus on todennäköisesti töherrelty yhdelle A4:lle lounastauon aikana. Nokkelaa sanailua ei ole nimeksikään, viittaukset ovat pinnallisia, eikä tarinalla ole alkua tai loppua. Se muistuttaa niitä vanhoja mainoskampanjoita, joita Pizza Hut pyöritti aikanaan. Niissäkin oli vain hentoinen käsite juonesta. Tarkoitus oli vain saada ihmiset osoittelemaan ruutua Leonardo DiCaprion lailla, kun he tunnistivat jotain peleistä. Sitten loppuun läntättiin kehoitus mennä ostamaan jotain sarjaan liittyvää.
Ennen kuin joku älähtää, että eihän tätä ole tehty kriitikoille ja nyt pitäisi olla vaan iloinen siitä, että saadaan Mario-elokuvaa isolta kankaalta, niin joku roti. Kukaan ei mene elokuviin toiveikkaana siitä, että he tulevat tuhlaamaan pari tuntia elämästään huonoon taiteeseen. Mutta se ei myöskään estä sitä, että elokuvalta voisi odottaa jotain, mikä olisi edes minimaalisen kunnianhimoista. Illumination Studios ei ole tunnettu mistään korkealaatuisesta taiteesta. He tekevät Minions-elokuvia, jotka ovat nykyään vain pitkiä mainoksia uusille leluille. Mutta tämän piti olla heille unelmaprojekti, jossa viimein sai luvan irrotella.
Miksi siis elokuvaan on ängetty kasarimusiikkia? Miksi ne biisit ovat ne samat kolme, mitä on kuultu jo tänä vuonna neljässä elokuvassa? Miksi käsikirjoitus petaa viittä erilaista tarinaa ensimmäisen puoliskon aikana, eikä sitten tee niillä mitään? Miksi elokuvan alku ja loppu on kopioitu suoraan vuoden 1993 The Super Mario Bros. -elokuvasta? Miksei Koji Kondon upeilla melodioilla tehdä mitään? Miksi Miyamoton ihmeellinen maailma on rajoitettu muutamaan tunkkaiseen lokaatioon, joita ei edes hyödynnetä täysiin mittoihin?
Miksi sadalla miljoonalla dollarilla tehdyssä elokuvassa ei ole yhtäkään aidosti koskettavaa tai hauskaa hetkeä?
Nyt se on vain kokoelma räikeitä värejä ja kuluneita viittauksia, jotka eivät vedä vertoja edes fanien tekemille huumoripätkille, mitä Youtubesta löytää. Heppoisen ja lapsille suunnatun viihteen ei tarvitse olla joutomaa mainoksille. Eikä sellaista pitäisi juhlia vain siksi, että sillä on nostalgiset kuteet päällä.
