Suurta draamaa ja nuoren debyyttikuljettajan kasvutarinaa käsittelevä saippuaooppera ottaa selvästi mallia EA:n muista sporttiaiheisista teoksista – jenkkijulkaisija kun hankki Codemastersin siipiensä suojaan menneen talven tuiskeissa. Kunhan serverit aukenevat, joutuu F1 2021:n moninpeli vielä tarkempaan syyniin, mutta nyt on aika ruotia soolokokemus.
Kypsyy kuin Kimi
Viime vuoden varsin kehutun painoksen jäätyä omalta kohdalta väliin, odotin tuoreinta osaa jopa suoranaisella innolla. Luvattujen kehitysaskeleiden ohella hypeä lisäsi etenkin mahdollisuus päästä formuloiden puikkoihin uuden uljaan konsoliraudan vauhdittamana.
Alku lupaa hyvää: PlayStation 5 -versio käynnistyy salamannopeasti, eikä valikoissa tarvitse odotella kuljettajien tai autojen latailua toisin kuin menneiden vuosien painoksissa. Myös kisoihin siirrytään suorastaan ihailtavalla ripeydellä. Radalla fiilis kuitenkin laimenee.
Lopputulos näyttää hyvin samankaltaiselta kuin mihin on jo totuttu. Mieleen hiipii ajatus tarkistaa konsoliin ladattu versio vielä kertaalleen, mutta tuoreen sukupolven painos todellakin pyörii laitteessa. Toki sarjaa on kehuttu teknisistä meriiteistään jo pitkään, joten rima on valmiiksi korkealla. Odotuksiin ja kehittäjän aiempiin meriitteihin peilattuna ei päivitystä voi silti kuvailla kuin vaisuksi. Vaikka ruutu rullaa ajotilanteissa äärimmäisen sulavasti, autot näyttävät jälleen hyviltä ja radat esikuviltaan, ei kunnollista loikkaa – tai edes hypähdystä – kannata ripeämpien latausaikojen lisäksi odottaa.
Radan ulkopuolella kuljettajien ja tiimien avainhenkilöiden kovin pelkistetyt ja mittasuhteiltaan hieman vinksahtaneet kasvot näyttävät nekin muistoilta vuosikymmenen takaa. Varsinaisena teknisenä murheena ennen kisoja nähtävissä fiilistelyissä sekä palkintoseremonioissa ruutu repeilee suorastaan häiritsevän paljon. Oletettavasti tämä korjataan vielä päivityksellä, kun varsinainen kisaaminen on poikkeuksetta äärimmäisen sulavaa. Moinen kömmähdys kielii silti jotain tämänvuotisen painoksen eittämättä haastavasta kehitysprosessista pandemian, laitesukupolvien vaihdoksen sekä yrityskauppojen puristuksessa.
Mainio ohjaustuntuma vaikuttaa jatkavan siitä, mihin viime vuonna päädyttiin. Ajamisessa on kosolti vauhdinhurmaa sekä huiman pidon että erittäin napakan jarrutuntuman ansiosta. Kanttareiden ylityksistä sekä huolettomasta kaasun käytöstä rangaistaan yhä spinnauksella, mutta yleisesti ottaen kokemus on selvästi armollisempi kuin vielä muutama painos sitten. Toki kiitettävän kattavat säätömahdollisuudet pitävät huolen, että taitotason kasvaessa haastetta pystyy lisäämään sopivassa suhteessa.
Codemastersin aloitellessa sarjan parissa oli ohjaimella ajaminen usein turhan kiikkerää, mutta nykyään kapulan kanssa pärjää suorastaan loistavasti. DualSensen hehkutetut ominaisuudet otetaan käyttöön hieman puolitehoilla: jarru- ja kaasuliipaisimet antavat pidon rajamailla toisinaan selkeän palautteen, muttei niin usein kuin toivoisi. Valikoista kannattaakin ensitöikseen käydä lisäämässä efektin voimakkuutta, mikä auttaa jonkin verran. Uskollisen Thrustmaster T300:n kaivaminen kaapista aiheuttaa riemunkiljahduksia jo sen vuoksi, että kerrankin ratinveivaajat välttyvät kalliilta päivitysrumbalta konsolisukupolven vaihtuessa. Ei muuta kuin piuhat paikoilleen, ja kaikki toimii kuin pitää.
Jarrumiesten kivinen tie
Yksi syyllinen uuden formulapainoksen nuivalta maistuneeseen starttiin piilee Braking Point -moodissa, johon matka suuntautui ensimmäisenä. Tarinatuokio ei nimittäin ole oikeastaan millään mittapuulla järin onnistunut kokemus. Sirkuksen aidot nimimiehet välttelevät virtuaalidraaman keskelle joutumista mitä luultavammin jo pelkästään lisenssiteknisistä syistä, joten kertomusta varten Codemaster esittelee hatustaan kolme fiktiivistä kuljettajaa, joiden välillä saippuaooppera setvitään.
Trio edustaa niin äärimmäisen kliseistä ja sisältököyhää karikatyyrikatrasta, ettei porukkaa kelpuutettaisi edes Rennyn seuraavaan formulaleffaan. Kauden startissa pelaaja istutetaan F1-luokkaan nousevan Aiden Jacksonin ajohaalareihin, joka liikehtii varikolla kuin peura ajovaloissa. Tulokkaan lapatossumainen käytös muuttuu kuitenkin radalla kertaluokkaa nälkäisemmäksi, joten nuorukainen joutuu nopeasti törmäyskurssille etenkin sarjan senioriosastoa edustavan tiimitoverinsa, Casper Akkermanin, kanssa. Kuten vanhusten tapoihin ilmeisesti Codemastersin mielestä kuuluu, Akkerman lähinnä murjottaa ja ärähtelee, miten nuoret pilaavat maailman. Kolmantena pyöränä koko soppaa hämmentää ällöttävän ylimielinen Devon Butler, jonka tehtäväksi jää lähinnä ärsyttää muita sekä toimittaa yleistä juorukellon virkaa aidon pahiksen tavoin.
Kömpelöiden hahmojen sekä kovin ennalta-arvattavan tarinankaaren lisäksi Braking Pointissa hiertää kerronnan puolivillainen toteutus. Merkittävä osa sisällöstä välitetään pelkkien sähköpostiviestien tai puhelinkeskusteluiden kautta. Aidenin umpitylsät puhelut äidilleen tai tiimipäällikön oikealle kädelle eivät vaan jaksa kiinnostaa, eikä asiaa ainakaan auta kehno ja päälleliimatulta kuulostava ääninäyttely.
Tarinan aikana ei suinkaan ajeta kaikkia kalenterin kisoja, vaan ainoastaan muutamia poimintoja sekä viime että tältä kaudelta. Startti tapahtuu harvoin ruudukosta, vaan yleensä pelaaja heitetään lennosta tapahtumien keskelle jonkin tavoitteen kera. Yleensä annettu tehtävä liittyy tietyn sijoituksen metsästämiseen, mikä tarkoittaa raivokasta nousua tuloslistoilla muutaman viimeisen kierroksen aikana. Tarinan kulissiksi saa valita ainoastaan keskikastin tiimin, joten esimerkiksi Alfa Romeon ohittelurumbat aina palkintopallin tuntumaan tai kilpailun nopeimman kierroksen nappaaminen vetävät realismin rippeet tehokkaasti pöntöstä alas.
Paras draama omasta päästä
Braking Pointin paras puoli lienee lopulta sen lyhyehkö kesto, sillä fiilis paranee heti perinteisempien moodien parissa. Kokonaan oman tiimin perustamiseen painottava My Team tai kustomoidun kuljettajan luotsaamiseen keskittyvät uravaihtoehdot tarjoavat huikean syvällisen ja nimenomaan omiin mieltymyksiin erinomaisesti kustomoitavan kokemuksen. Koko urakan pystyy halutessaan aloittamaan aina F2-luokasta saakka, joten pelattavaa riittää useammaksi kymmeneksi tunniksi.
Autoa kehitetään jälleen harjoituksista sekä kisoista ansaituilla pisteillä. Kehitysporukan tahtia voi pyrkiä kiristämään ennen seuraavaa kriittistä kisaa, mutta tällöin epäonnistuneiden päivitysten mahdollisuus kasvaa. Jopa kuljettajan haastatteluilla on oma pieni vaikutuksensa eri osastojen motivaatioon, eli hampurilaismallin palautteet kannattaa pitää takaraivossa mikrofonin lähestyessä. Tuttuun tyyliin ahkeraa vertailua suoritetaan niin tiimikavereiden välillä kuin mahdollisten kauden aikana ilmaantuvien haastajien kanssa, joten erinäistä porkkanaa ja tekemistä on aina tarjolla.
Uramoodissa kisaaminen kannattaa säätää mahdollisimman tasaväkiseksi, jolloin peli on aina parhaimmillaan. Tekoälyn väliset kolaroinnit tai selkeät ajovirheet ovat toki turhan harvinaisia edelleen, mutta toisaalta konsolin ohjastamat kuljettajat eivät myöskään sorru ärsyttävyyksiin, kuten kiilaamiseen tai konttiin ajamiseen. Suurin osa keskeytyksistä johtuu harvinaisista teknisistä ongelmista tai ihan pelaajan omista mokista – mikäli siis luonto ei anna periksi kelata aikaa takaisin onnettoman lipsahduksen hetkellä.
Vaatimaton päivitys, erinomainen peli
Uuden konsolisukupolven aloittavana jatko-osana F1 2021 jää kovin kädenlämpöiseksi, oikeastaan vuosipäivitys kuvaa lopputulosta paremmin. Viime vuoden osaan investoineille tarjolla on kovin vähän varsinaista uutta vastinetta rahalle, kun Braking Pointista ei siihen ole ja tekniikkakin polkee pitkälti paikallaan. Järjestyksessään jo toinen poikkeusvuosi myös pitää huolen, että nopeasti elävän sirkuksen kaikki muutokset eivät ole päätyneet peliin. Tällä kertaa puuttuvia ratoja kuitenkin lupaillaan ilmaisina päivityksinä matkan varrella.
Itsenäisenä formulapelinä kyseessä on kuitenkin kerrassaan erinomainen paketti jo pelkästään soolona suhaavalle, eikä moninpelipuolen tarjonta ainakaan ennakkoon näytä sekään pöllömmältä. Verkkopuolen käytännön toteutus paljastuu sitten kotvasen kuluttua.
