Grand Theft Auto: The Trilogy – The Definitive Edition ottaa kontolleen päivittää PS2-aikakauden GTA-kolmikon astetta modernimmaksi niin ulkoasullisesti kuin pelimekaanisestikin. Tämän toki voisi sanoa toteutuneen joskin taatusti aavistuksen rosoisemmin, kuin nostalgiannälkäiset pelaajat olisivat toivoneet.
Kaikki tynnyrissä asumattomat tietävät, mistä Grand Theft Auto III:ssa, Vice Cityssä ja San Andreaksessa on kyse. Täysin avoimessa maailmassa rötöstellään aluksi puhumattoman protagonistin kera, minkä jälkeen loikataan sarjan ikonisimpiin maisemiin, sinne kultaiselle 80-luvulle. Trilogian päättää siihen saakka ylivoimaisesti laajin ja monipuolisin sekametelisoppa, San Andreas. Klassikoiksi luettavien nimikkeiden sisältöjä tai pelimekaniikkoja on siis turha tässä arvostelussa lähteä kertaamaan, sillä niihin ei ole kajonnut myöskään harmittavan kompuroivasta käännöstyöstä vastaava Grove Street Games.
Vasemmalla kädellä kohti keskinkertaisuutta
The Definitive Editionia ei ole lähdetty rakentamaan alusta saakka uudelleen, sillä vanhat klassikot on tyydytty kääntämään Unreal Engine -moottorille kevyen pintakuorrutuksen kera. Tämä tuo mukanaan ehostuksiksi oletettuja valo- sekä heijastusefektejä, kaiken maailman linssiheijastuksia ja muita hienosteluja. Eroja entisiin on havaittavissa myös hieman sarjakuvamaisemmissa hahmomalleissa ja pelien värimaailmoissa – muutoksissa, joiden tarpeellisuuden voi huoletta kyseenalaistaa. Aiemmin mainitut lisäefektitkin alkavat nopeasti närästää: erityisesti liioitellut heijastukset esimerkiksi autojen kyljissä tekevät kokonaisuudesta luonnottoman näköisen.
Asetuksista voi lisäksi valita joko ylimääräisiin graafisiin tilpehööreihin tai tasaiseen ruudunpäivitykseen painottuvien Fidelity- ja Performance-moodien väliltä. Tämän valinnan mukanaolo pisti hälytyskellot vilkkumaan: Pitäisihän 2000-luvun alun nimikkeiden rullata 60 ruudun sekuntivauhtia kaikissa tilanteissa ja ilman hidasteluja? Kattia kanssa, ruudunpäivitys notkahtelee pahasti kumpaisellakin grafiikkamoodilla, vieläpä näennäisen satunnaisissa tilanteissa. Käytännössä en huomannut eroja kahden eri valinnan välillä kokonaisuuden kompastellessa sen verran pahasti molemmilla – ja alustanahan oli Xbox Series X, joten tehojen puutteesta näiden ongelmien ei luulisi johtuvan.
Mutta hei, jotain hyvääkin! Aiempaa reilusti pidempi piirtoetäisyys saa niin Liberty Cityn, Vice Cityn kuin San Andreasinkin kadut tuntumaan eläväisemmiltä, minkä ansiosta niin tallustelijoita kuin erilaisia menopelejäkin vaikuttaisi olevan enemmän. Tätäkin tosin varjostaa kaikkien AI-hahmojen tekoälyttömyys, joka tuntuisi olevan jopa pahemmalla tolalla kuin alkuperäisteoksissa. Autot ajelevat toistensa päälle, lähestulkoon joka risteyksessä on valloillaan liikennekaaos ja kadun pinnassa makaa siellä täällä ruhjoutuneita tai pahimmassa tapauksessa kuolleita jalankulkijoita. Toki voi olla, että aika on kullannut muistot edes jotakuinkin toimivista liikennejärjestelyistä, tiedä häntä.
Vuoden paras sade?
Paketin heittämällä paras osa-alue on täysin uusiksi pistetyt kontrollit, jotka tekevät seikkailuista ylipäätään pelattavia. Autot kaasuttelevat moderniin tyyliin liipaisimista, ja kameraakin heilutellaan vapaasti toisesta ohjaintatista. Käytössä olevat aseet ja meininkiä oivalla tavalla komppaavat radiokanavat valitaan bumpereiden takaa löytyvistä ympyrävalikoista GTA V:n tapaan. Ilman näitä kaivattuja ja välttämättömiä kontrolliuudistuksia trilogia olisi vanhentunut vielä nykyistäkin armottomammin. Ihme ja kumma, tällä saralla siis homma on kutakuinkin hyvässä kuosissa!
Kaikesta nillityksestä huolimatta, kuten niin usein internetin ihmeellisessä maailmassa, tuntuu GTA-trilogian ympärillä pyörinyt Metacritic-pommitus ja bugirehvastelu ehkäpä aavistuksen suurennellulta. Olen tahkonnut jokaisen pelin tarinoita ja sivutehtäviä tuntitolkulla, tyystin ilman pelaamisen vaarantavia bugeja. Toki leijuvia autoja, katukivetyksen reunaan jumittuneita ihmisiä ja maan sisään tippumisia on tullut vastaan muutamaan otteeseen, mutta eivät nämä ole pelinautintoa sen kummemmin nakertaneet – pikemminkin herättäneet positiivista hilpeyttä. Ehkäpä se karmein bugiksi luettava osa-alue on kaiken toiminnan alleen peittävä sade-efekti, joka tekee pelaamisesta hetkittäin lähestulkoon mahdotonta. Silmät ristiin saava, täysin epäloogisesti käyttäytyvä sadeseinä seuraa pelaajaa kaikkialle, jolloin paras vaihtoehto on painua suosiolla kuluttamaan aikaa tallennuspisteeseen.
Ajan hampaan nakertama nostalgiatrippi
Mutta hyväksytäänpä sitten ne karuilta kuulostavat faktat. Vaikka Grand Theft Auto: The Trilogy – The Definitive Edition olisi täydellinen paketti ilman bugeja ja ontuvaa ulkoasua, olisi aika ajanut tässäkin tapauksessa säälittä kolmikon ohitse. Pelit eivät olisi parhaassakaan tapauksessa enää järin miellyttäviä kokemuksia, mikäli kokonaisuutta ei rempattaisi kauttaaltaan uusiksi esimerkiksi mainion Resident Evil 2:n tapaan.
Siispä summa summarum: GTA-trilogia ei ole lähimainkaan täydellinen paketti, hädin tuskin kelvollinen sellainen. The Definitive Edition -lisänimelle on tästä huolimatta paikkansa, sillä parempia versioitakaan näistä pelihistorian merkkiteoksista tuskin tullaan koskaan saamaan.
