Ukrainalaisen Frogwaresin viimeisin taidonnäyte, The Sinking City, vei pelaajat unohtumattomalle seikkailulle Lovecraftin kertomusten vetiseen maailmaan. Teos jakoi mielipiteitä: osa kriitikoista moitti teknisiä ongelmia, toiset taas kehuivat pelin juuri oikeanlaista tunnelmaa. Oma pelikokemukseni oli varsin bugiton, joten päädyin antamaan The Sinking Citylle positiivisen arvosanan. Kehittäjän kaksi viimeisintä Sherlock Holmes -sarjan peliä, Sherlock Holmes: The Devil’s Daughter sekä Sherlock Holmes: Crimes and Punishments, ansaitsivat KonsoliFINin asiantuntijoiden käsissä molemmat kolme tähteä.
Sherlock Holmes Chapter One sijoittuu 1880-luvulle, kuvitteelliseen Cordonan kaupunkiin. Lapsuutensa välimerellistä tunnelmaa huokuvalla saarella viettänyt Sherlock ”Sherry” Holmes palaa takaisin nuoruutensa maisemiin ystävänsä Jonin kanssa. Syystä tai toisesta miehen muistot lapsuuden kulta-ajasta ovat hyvin hatarat, mutta vieraillessaan hämärissä olosuhteissa menehtyneen äitinsä haudalla menneet tapahtumat alkavat pikkuhiljaa palautua hänen mieleensä. Nuori mestarietsivä joutuukin nyt käyttämään hyväkseen kaikkia taitojaan selvittääkseen, mitä hänen äidilleen oikein tapahtui.
Koettavaa ja nähtävää riittää kymmeniksi tunneiksi
Pääjuoni tarjoaa koettavaa noin 12–14 tunniksi, mikä on mielestäni juuri sopiva pituus. Tarina ei tunnu missään vaiheessa venytetyltä, eikä siitä löydy turhaa täytettä. Pohjimmainen päämäärä on Sherlockin äidin kohtalon selvittäminen. Matkalla tuohon lopputulemaan on mestarietsivän ratkottava muutamia Cordonan asukkaita vaivaavia mysteerejä. Mukaansatempaava juoni piti minua otteessaan niin tiukasti, etten malttanut lopettaa seikkailuani – kiivaat pelisessioni venyivät aina suunniteltua pidemmiksi. Suurimmalta osin kertomus on kepeää ja hieman hassuakin seurattavaa, mutta erityisesti viimeisen kohtauksen aikana silmäkulmiini alkoi kerääntymään omituista kosteutta.
Kun pääjuonen on saanut koluttua läpi, pyörähtävät lopputekstit ruudulle ja peli päättyy. Kannattaa siis tehdä uusi tallennus ennen loppuräminöihin siirtymistä, jos haluaa vielä jatkaa sivutehtävistä nautiskelemista pääjuonen loputtua. Pelaajalle kerrotaan kyllä hienovaraisesti, milloin loppu kurkkii oven takana, mutta osalta pelaajista tämä vihje saattaa jäädä huomaamatta seikkailun tiimellyksessä.
Pääjuonen ohella tarjolla on kymmenittäin eri pituisia sivutehtäviä, joista moni tarjoaa puuhailtavaa useaksi tunniksi. Määrä on oikeasti päätä huumaava: Peliaikani näyttää arvion kirjoittamisen hetkellä yli 20 tuntia, enkä ole tehnyt kuin murto-osan sivutehtävistä – saati sitten löytänyt niitä kaikkia! Näitä missioita on ripoteltu ympäri kaupunkia, joten kannattaa pitää silmät auki ja korvat höröllä Cordonan sokkeloisilla kaduilla juostessaan. Sivutehtävät ovat oikeastaan Sherlock Holmes Chapter Onen suola ja tukevat osittain pääjuonta. Muutamassa tehtävässä tutustutaan Sherlockin ja Jonin lapsuuden edesottamuksiin. Poikien nuoruuden kolttosia katsellessaan pelaaja tutustuu syvemmin kaksikkoon sekä oppii ymmärtämään paremmin heidän mielenmaailmaansa.
Pääosissa sangen miellyttävä kaksikko
Nautin valtavasti ajastani Sherlockin ja Jonin seurassa. Jon (ei Watson) ei ole pelkästään koominen sivuhahmo, vaan hän antaa oman panoksensa seikkailun kulkuun. Luonteeltaan leppoisa mies on emotionaalisen suojamuurin ympärilleen rakentaneen Sherryn vastakohta ja tasapainottaa näin ollen kaksikon välistä suhdetta. Sosiaaliset tilanteet eivät kuulu muuten niin itsevarman Sherlockin vahvuuksiin. Nuorukainen saattaakin vaikuttaa koppavalta kuulustellessaan rikosten uhreja, mutta paremman tutustumisen jälkeen Sherrystä paljastuu lämmin ja sangen tykästyttävä hahmo.
Nuoren Sherlockin ulkonäkö on aiheuttanut aikamoista supinaa pelaajien joukossa. Myönnän, etten ole koskaan mietiskellyt sen kummemmin, miltä nuori Sherlock Holmes saattaisi näyttää. En kuitenkaan kuvittelisi hänen ulkoista habitustaan pelin version mukaiseksi. Tummatukkainen ja gootahtava mies on joka tapauksessa ilo silmälle, joten katselen mielelläni Adam Lambertin kaksoisolennon komeaa olemusta.
Sherlock saa ratkaistavakseen monipuolisen kattauksen murhia, varkauksia ja kaikenlaisia muita vallan mielenkiintoisia tapauksia. Rikosten tutkiminen hoituu samalla tavalla kuin The Sinking Cityssä. Ensin syynätään tapahtumapaikka ja kerätään todisteita, jonka jälkeen kuulustellaan epäiltyjä sekä silminnäkijöitä. Kun johtolankoja on tarpeeksi, Sherry luo uudelleen rikostilanteen ja laittaa tapahtumat oikeaan järjestykseen Jonin avulla. Mukana on myös tuttu ja turvallinen Mind Palace -toiminto, jossa yhdistellään todisteet sekä päätellään kuka on syyllinen ja mikä on hänen motiivinsa.
Koskaan ei tiedä, joutuiko oikea rikollinen telkien taa
Tiedonmurusia kaadetaan pelaajan niskaan kilokaupalla, joten jos haluaa saada oikean rötöstelijän tiukasti telkien taa, ei tutkijan keskittyminen saa herpaantua hetkeksikään. Kaikki kerätty informaatio kirjautuu eräänlaiseen päiväkirjaan, mutta pelaajan on itse osattava eritellä oleellinen tieto turhasta roskasta. Kun uskoo saaneensa oikean rötöstelijän kiikkiin, pääsee Sherlock lyömään faktat tiskiin kasvokkain epäillyn kanssa. Vaihtoehtoja syyllisiksi ja motiiveiksi on yleensä kaksi tai kolme kappaletta. Pelaajalle ei kuitenkaan aina paljasteta, oliko hänen valintansa oikea vai väärä. Minua jäikin häiritsemään muutaman syylliseksi luulemani henkilön kohtalo, koska en missään vaiheessa ollut täysin varma olivatko he rikoksen takana vai eivät.
Sherlock Holmes Chapter Onen yksi parhaimpia puolia on sen vaikeustason muokattavuus. Esimerkiksi tutkimisen voi säätää helpoksi tai vaikeaksi, ja tarjolla on myös tee se itse -vaikeustaso, jossa erinäisten osioiden vaikeuden voi määrittää haluamalleen tasolle. Helpoimmalla vaikeustasolla päiväkirjassa näkyy pieniä ikoneita, jotka opastavat pelaajaa miten edetä seuraavaksi. Vaihtoehtoja ovat esimerkiksi kaupungin asukkaille jutteleminen, valeasuun pukeutuminen tai poliisiaseman arkistojen tonkiminen. Kovemmalla vaikeustasolla näitä ikoneita ei näytetä, vaan pelaaja joutuu ihan itse keksimään seuraavan siirtonsa.
Taistelu ei ole erityisen huonoa, mutta se on täysin turhaa
Nuori Sherlock osaa heilutella nyrkkejään ja tulittaa pahiksia uskollisella pyssyllään. Taisteluiden aikana ei räiskitä sokeasti sinne tänne, ja mestarietsivän tuleekin käyttää hyödyksi ympäristöään. Viholliset voi esimerkiksi sokaista hetkeksi ampumalla jauhosäkkejä, jotka räjähtävät pahaa aavistamattoman vihollisen silmille. Tarkoitus ei ole tappaa kelmejä, vaan vahingoittaa juuri sen verran, että Sherlock pystyy pidättämään heidät. On siis unohdettava kaikki räiskintäpeleistä opitut tavat: ketkuja ei missään tapauksessa saa ampua päähän, sillä se saa tehtävän menemään mönkään.
Kahakat eivät aiheuta suuria tunteita suuntaan tai toiseen, mutta sujuvat silti ihan leppoisasti – vaikken itse niin toiminnasta välitä. En kuitenkaan yksinkertaisesti pysty ymmärtämään, miksi peliin on lisätty taistelua. Se on täysin merkityksetön ominaisuus, eikä tuo mukanaan yhtikäs mitään tähdellistä. Ehkä kehittäjät ovat halunneet houkutella toiminnantäyteisten räiskintöjen ystäviä Sherlockin pariin? Siinä tapauksessa taisteluun olisi pitänyt panostaa enemmän. En usko, että väkivallan himoiset rätätätäpumpuilijat tulevat ihastumaan tämänkaltaiseen taistelutyyliin. Onneksi nujakat voi skipata tyystin, mikä onkin vähän rumasti sanottuna ehdottomasti pelin paras ominaisuus. Asetuksista pystyy helposti säätämään kärhämät kokonaan pois, tai laittamaan päälle säädöksen, jonka avulla taistelun alkaessa sen pystyy skippamaan pitämällä ESC-näppäintä pohjassa. Kehittäjät ovat myöskin kertoneet, ettei taisteluiden väliin jättämisen vuoksi menetä mitään sisältöä.
Välimerellinen Cordona on jaettu moneen eri alueeseen, ja kiitettävän suuressa kaupungissa nähdään monenlaista ympäristöä aina rikkaiden asuttamista kartanoista siirtolaisten ränsistyneisiin slummeihin. Jokainen nurkka kuhisee elämää, ja kadut täyttyvät sieluton katse silmissään ees taas tarpovista ihmisistä. Avoimessa maailmassa seikkailtaessa vuorokauden ajat vaihtelevat sulavasti: sinisten aaltojen hellässä syleilyssä lekotteleva Cordona on hyvin kaunista katseltavaa päivin öin.
Vuoden peli 2021
Minkäänlaisia bugeja, kaatumisia tai muita teknisiä ongelmia en pelikertojeni aikana kohdannut. Ainoa pikkiriikkistä ihmetystä aiheuttava asia on hahmojen omituisilta näyttävän hiukset, mutten ole täysin varma, johtuuko tämä pelistä vai oikkuilevasta tietokoneestani.
Sherlock Holmes Chapter One on kirkkaasti paras videopeli, jota olen tänä vuonna pelannut. Jo laadukkaan tekemisen määrä yksinään ansaitsisi kiitettävän arvosanan. Kun mukaan heitetään vielä kaunis, avoin maailma, miellyttävät päähahmot sekä mukaansa tempaava tarina, niin mestarietsivän fanit eivät voi muuta kuin kiljua ilosta. Teoksessa on muutamia pieniä kauneusvirheitä, mutta yhtäkään suurempaa ongelmaa ei ilmennyt, vaikka kuinka kriittisesti luomusta katsoin.
Ainoastaan tarpeeton taistelu luo pientä kitkaa innostukseni keskelle, minkä vuoksi jouduin miettimään arvosanaa kahdesti. Viimein tulin siihen päätökseen, etten rokota kahakoiden takia teoksen arvosanaa, koska väkivallan pystyy jättämään kokonaan väliin ilman rangaistusta. Frogwares nousee Sherlockin uusien seikkailujen myötä yhdeksi suosikkikehittäjäkseni, ja jäänkin innolla odottamaan pelisarjan seuraavaa osaa. Ensin aion kuitenkin koluta jok’ikisen nurkan tästä mestariteoksesta.
