Battlefield: Bad Company

Ensimmäisen Irakin-sodan loppuhetkiin sijoittuva elokuva Kolme kuningasta kertoi kolmesta Yhdysvaltain armeijan sotilaasta, jotka kuulevat Saddam Husseinin kulta-aarteesta ja säntäävät jahtaamaan sitä. Ruotsalaisen pelitalo DICEn viimeisimmässä tuotoksessa Battlefield: Bad Company lähdetään liikkeelle samankaltaisesta perusasetelmasta. Tällä kerralla ei tosin sodita Persianlahdella vaan kuvitteellisessa entisen itäblokin maassa, jossa vapauttajien armeija on kaatamassa hirmuhallintoa – tai mikä viikon tekosyy sitten onkaan.

Likainen kolmannestusina

B-komppania, tuttavallisemmin Bad Company, on Yhdysvaltain armeijan vastine tarkkailuluokalle. Komppaniaan siirretään sopeutumiskelvottomat, pikkurikkurit ja muuten vain naamarajan alittavat epäkelvot yksilöt. Komppania on sikäli hiukan harhaanjohtava nimitys, että se koostuu vain neljästä miehestä. Tarinan päähenkilö, Preston Marlowe, on kirkasotsainen ja innokas nuori sotilaanalku, joka löytää tarinan alkaessa itsensä B-komppaniasta. Hänet toivottavat tervetulleiksi neuroottinen nörtti Sweetwater, räjähde-ekspertti (ja -hullu) Haggard sekä päällisin puolin aivan tervejärkinen kersantti Redford.

Marlowen ja kumppaneiden tehtävä sodassa on kulkea kärkijoukkona ja raivata tietä loppuarmeijalle. Eräässä keskustelussa Sweetwater ihmetteleekin, että eikö USA:n taistelujoukoilla ole erikoisyksiköt, jotka hoitavat vihollisen IT- tai tykistöasemien puhdistamisen. Redford vastaa: "Ne ovat liian kalliita haaskattaviksi, siksi me menemme edeltä". Suurin osa Bad Companysta onkin sodankäyntiä neljän hengen ryhmässä, jotta välivideoissa pääsee ihailemaan panssarijoukkojen lipumista eteenpäin ilman huolen häivää.

Bad Company on täynnä sekä kevyempää että mustempaa huumoria. Sweetwaterin pessimististä vinkunaa tasapainottaa Haggardin suoraviivainen "räjäytetään kaikki" -mentaliteetti. Järjen äänenä toimii kolmen päivän päästä koittavaa eläkettä odottava Redford, joka yrittää pitää joukkueensa edes jonkinmoisessa kurissa. Vaikka tarina ei olekaan liialla monimutkaisuudella pilattu, on tapahtumien etenemistä hauska seurata, eikä vähiten hyvin kirjoitetun ja esitetyn rupattelun vuoksi.

Hylätyt talot, pommitetut pihat

Bad Companya pelatessa ei voi olla tekemättä vertauksia edellisen sukupolven unohdettuun helmeen, Blackiin. Sota on kaaosta, savua, sirpaleita ja kuolemaa. Bad Company onnistuu kuitenkin kuorruttamaan tämän kaiken hauskuudella, mikä suureksi osaksi johtuu hyvin toteutetusta hajoavasta ympäristöstä ja erittäin laadukkaasta äänimaailmasta. Aseet kuulostavat tehokkailta ja ilahduttavana pikku yksityiskohtana niiden ääni muuttuu selkeästi suljetuissa tiloissa räiskiessä.

Grafiikan puolesta Bad Company liikkuu välillä hyvä keskitaso - erinomainen. Joitakuita voi häiritä kuvan tietty rakeisuus, itse pidän sitä samalla tavalla tyylikeinona kuin Taistelutovereissa käytetty ylinopea suljin. Piirtoetäisyys riittää luomaan kuvan maailmasta, joka yltää yli kilometrin päähän, tosin helikopterista katsellessa horisontti katoaa usvaan aivan kuin ilman kosteusprosentin lähennellessä sataa voisi odottaa. Aivan makroetäisyydeltä tarkastellessa tekstuurien epätarkkuuden voi havaita, mutta peliin uppoamista eivät audiovisuaaliset seikat millään tavalla vaikeuta. Piirtonopeuskin säilyy hyvänä jopa pahimpien pommitusten aikana.

Hatunnoston Bad Company ansaitsee etenkin fysiikkamoottorista, jonka ansiosta lähes kaiken näkyvän voi räjäyttää matalaksi. Seinien ja puiden taakse piiloutuminen on silkkaa itsemurhaa, kun perässä on kranaatein tai tankein varustettu vihollinen. Räjähdykset ovat näyttäviä ja niitä on paljon. Valitettavasti talojen kattoja ei saa putoamaan, sillä muutama seinä jää aina seisomaan.

Parasta Bad Companyssa on sen tarjoama vapauden tunne. Taistelukentillä on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta liikkumatilaa joka suuntaan, joten kohteeksi määrätyn kylän vyöryttämisen voi aloittaa miltä laidalta haluaa. Vapaus on rakennettu niin saumattomaksi osaksi pelikokemusta, että sitä ei välttämättä edes ymmärrä arvostaa. Putkijuoksuihin tottunut voi kuitenkin kokea ahaa-elämyksen: ai sen voi tehdä näinkin. Näkymättömät seinät loistavat poissaolollaan ja näkyvistäkin pääsee läpi kivääriin pultatun kranaattilaukaisimen avulla.

Joitakuita todennäköisesti häiritsee Bad Companyn yksinpelin älytön helppous. Pelin tuoksinassa kyllä pystyy pääsemään hengestään, mutta uudestisyntynyt Marlowe palaa taistelutantereelle, jolta ennen edesmenoa putsatut viholliset ovat yhä vainaita. Tätä mekaniikkaa pystyy hyväksikäyttämään tappamalla yhden vastustajan yhtä omaa kuolemaa kohti, joten pahinkin hehtaarisihti saa pelin läpäistyä, jos vain jaksaa nähdä tarpeeksi vaivaa. Tekoälystä ei voi juuri puhua, sillä tietokoneen ohjaamat viholliskommandot eivät ymmärrä hakeutua suojaan edes tykistökeskityksen paukkuessa ympärillä.

Sinkohippaa ja telaketjun töminää

Bad Company ei tietysti olisi Battlefield ilman toimivaa moninpeliä; ei siis ole mikään yllätys, että sellainen löytyy tästäkin paketista. 24 pelaajan verkkopelissä riittää kyllä vauhtia ja intensiteettiä, mutta tarjonta on ainakin näin pelin julkaisun aikoihin varsin suppeaa. Pelimuotoja on tasan yksi ja karttoja kahdeksan. Kultakuumeeksi ristitty pelimuoto on kuitenkin erinomaisen hulppeaa menoa. Yksi joukkue jemmaa tukikohdassaan kahta kulta-arkkua, joita vastapuoli yrittää tuhota. Jos arkut saadaan räjäytettyä, siirtyy puolustajien tukikohta hiukan eri paikkaan ja sota jatkuu. Viimeisetkin arkut tuhoamalla hyökkääjä voittaa, mutta joukkueella on vain rajattu määrä elämiä käytettävissään. Kun reservimittari ehtyy, koittaa tappio.

Verkkopeli on kaoottinen kokemus, ja kuolo voi korjata yllättävän nopeasti. Uudelleensyntymää joutuu odottamaan turhauttavan pitkän ajan, mutta sen jälkeen voi valita, haluaako ilmestyä peliin omasta tukikohdasta vai läheltä omaa joukkuetta. Edellinen vaihtoehto on turvallisempi, mutta suuremmalla kartalla taisteluun liittyminen voi viedä oman aikansa. Jälkimmäisen valinnan seurauksena voi taas parhaimmillaan ilmestyä oman kaverin selän taakse juuri tämän nauttiessa kuulasuihkusta, jolloin omakin elinaika mitataan millisekunteina.

Tietysti käytettävissä on monenlaista kulkuneuvoa, kuten jeeppejä, panssaroituja miehistönkuljetusautoja ja helikoptereita. Toisin kuin Warhawkissa, ajoneuvot eivät ole epätasapainoisen ylivertaisia jalkaväkeen verrattuna. Silti moninpelin osalta lähin vertailukohta on selvä.

Moninpeli on hauskaa, mutta yhteen pelimuotoon voi turhautua nopeasti. Onneksi DICE on lupaillut päivityksiä, jotka lisäisivät uusia pelimuotoja. Toivottavasti samalla paikkaillaan teknisiä ongelmia, kuten muutaman kerran omalle kohdalleni sattunut pelin täydellinen jäätyminen pariksikymmeneksi sekunniksi. Myös peliseuran löytämisessä tuntui olevan ajoittaisia häiriöitä.

Moninpelissä on myös puutteita ja omituisia ratkaisuja. Esimerkiksi minkäänlaista klaanitukea ei ole. Puheviestintäkin onnistuu pelin aikana vain oman neljän hengen ryhmän sisällä, joten koko joukkueen kanssa ei pysty tekemään sotasuunnitelmia pelin ollessa käynnissä.

Ei niin kovin huonoa seuraa

Vaikka Battlefied: Bad Company yrittääkin tunkeutua melko ahtaaseen rakoon Call of Duty 4:n hallitsemassa sotaräiskintäympäristössä, voi sen kuvitella löytävän paikkansa varsinkin PS3-omistajien keskuudessa. Suuria karttoja ja ajoneuvoja tarjoavia moninpelejä ei alustalla kovin monta ole, varsinkaan näin laadukkaasti toteutettuna.

Hyvän moninpelin lisäksi Bad Companya uskaltaa suositella myös sen vahvasti viihdyttävän yksinpelikampanjan vuoksi. Mitään sanomaa läntisen naapurimaan pojat eivät ole peliin yrittäneet ujuttaa, mutta kesähelteillä sisällä istuessa ei mitään saarnaa välttämättä jaksaisi kuunnellakaan. Joskus ihmisellä on tarve pelkästään viihtyä. B-komppanian poikien kanssa siihen on hyvä tilaisuus, jos matala vaikeustaso ei häiritse.