Echochrome

Kuvataiteen historian mielenkiintoisiin pikku kuriositeetteihin kuuluu se, että perspektiivin käyttö maalauksissa alkoi yleistyä vasta renesanssin aikaan. Muun muassa aikansa suuriin monilahjakkuuksiin kuulunutta Leonardo da Vincia on kiittäminen pakopisteistä, joiden ymmärtäminen helpotti kolmiulotteisuuden esittämistä kankaalla. Viisisataa vuotta myöhemmin ruotsalainen taiteilija Oscar Reutersvärd ymmärsi tarkoituksellisesti rikkoa opittuja sääntöjä ja keksi mahdottomat kappaleet. Monet ovat varmasti nähneet ikuisesti nousevat rappuset tai kolmipiikkisen haarukan, jonka keskimmäinen piikki ilmestyy tyhjästä. Tämän perinteen pohjalta syntyy Echochrome, mystinen ongelmanratkontapeli, jossa pieni puumannekiini jahtaa itsensä visuaalisia kaikuja mahdottomissa sokkeloissa.

Maailmassamme on erilaiset säännöt

Echochromen maailma koostuu ilmassa leijuvien kappaleiden muodostamista sokkeloista, joissa paikasta toiseen pääseminen on perspektiivistä kiinni. Jos yksi kuutio onkin useita metrejä toisen yläpuolella tai aivan toisella puolella avaruutta, voi kuvakulmaa aina kääntää, jolloin tasot näyttävät koskettavan toisiaan. Tärkein sääntö Echochromessa onkin: asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät. Maahan kaivetut kuopat lakkaavat olemasta, kun ne piiloutuvat näköesteen taakse. Monttuun tipahtaminen ei ole ongelma, jos alla vain näyttää olevan tukevaa maata. Ilmassa lentävä mannekiini voi kyllä singahtaa suoraan ylöspäin mutta päätyä saman tason toiselle kulmalle. Niin on, koska niin näyttää olevan.

Näkökulmasta riippuen Echochrome voi kuulostaa äärimmäisen yksinkertaiselta tai aivojaraastavan monimutkaiselta peliltä. Esitystavaltaan se on kuitenkin ehdottomasti edellistä. Yksinkertaisella viivagrafiikalla esitetyn maailman asentoa ohjataan pelkästään analogiohjainta liikuttamalla. Näin voidaan piilottaa esteitä tai paljastaa reittejä. Kerran kävelemään lähtenyttä mannekiinia ei voi pysäyttää, ja se liikkuu aina eteenpäin tai tilaisuuden tullen kääntyy vasempaan.

Peliä säestää jousikvartetti, ajoittain kuullaan myös sanatonta laulua. Musiikki on tunnelmaa täydellisesti tukeva elementti, ja vaikka koko soundtrack on nopeasti kuultu, eivät rauhalliset melodiat ala missään vaiheessa käydä hermoille. Minimalistisen äänimaailman räväkin elementti on rauhallisen naisäänen tokaisema "hups", kun kulkija tipahtaa ruudulta.

Tehtävänanto kolmesta eri perspektiivistä

Echochromessa on valmiina 96 kenttää, jotka vaihtelevat äärimmäisen pelkistetyistä pirullisen monimutkaisiin. Kentät muodostuvat toisiinsa kytketyistä kuutioista, portaista, kuopista ja ponnahduspisteistä. Kuutioiden ja portaiden päällä voi kävellä, kuoppiin pudotaan ja ponnahduspisteistä lähdetään ilmalennolle. Koska Echochromessa käytetään isometristä projektiota, esitetään eri etäisyyksillä sijaitsevat samankokoiset kappaleet ruudulla samankokoisina. Tämä mahdollistaa kaukana toisistaan olevien tasojen esittämisen päällekkäin niin, että ne näyttävät olevan yhdessä.

Jokainen kentistä voidaan suorittaa kolmella eri tavalla. Solo-muodossa yksi puumannekiini yrittää aikarajan puitteissa päästä kaikkien kentällä seisovien kaikujen luokse. Pair-pelissä taas kaksi valkoista ja kaksi mustaa hahmoa yrittävät kohdata toisensa jossain päin kenttää. Others muistuttaa soloa, mutta siinä oman valkoisen mannekiinin lisäksi kenttää kansoittavat myös mustat kävelijät, ja nämä eriväriset olennot eivät saa kohdata. Kunkin kentän eri pelimuodoista tallennetaan parhaat ajat, joten innokkaalle suorittajalle Echochrome tarjoaa 288 eri haastetta. Koska "ateljee", eli kenttien muodostama kokonaisuus on jaettu kahdeksan sokkelon riveihin, ja kukin rivi voidaan myös suorittaa yhtenä ratana, on tilastoitavia suorituksia tarjolla pyöreät kolmesataa.

Kun tekeminen alkaa käydä vähiin, voi pelaaja alkaa askarrella omia kenttiä. Peliin on toteutettu yksinkertainen editori, jolla kolmiulotteisten labyrinttien luominen on lastenleikkiä. Omia tuotoksia voi jakaa langattomasti vieressä seisovalle kaverille. Työkalut ovat kyllä yksinkertaiset, mutta mielikuvitusta ei valitettavasti toimiteta pelin mukana.

Yksi näkökulma muiden joukossa

Echochrome on juuri niin kummallinen idea, että sellaisen voi olettaa sikiävän vain japanilaisissa aivoissa. Äärimmilleen pelkistetty esitystapa yhdistettynä kierolla tavalla nerokkaaseen pelimekaniikkaan kietoutuvat kokonaisuudeksi, jolle numeerisen arvosanan antaminen on sama kuin yrittäisi kuvailla avaruussukkulaa kertomalla pelkästään sen valmistusajan kiertoilmauunissa. Perusolettamus on, että ongelmanratkontapeleistä pitävät nauttivat Echochromestakin, mutta 3D-mallien kanssa paljon työskentelevät voivat löytää pelistä aivan uudenlaisia ulottuvuuksia. Puutteellisen avaruudellisen hahmottamisen kanssa painivat voivat puolestaan turhautua valoa nopeammin.

Echochromen tehtäviin kaipaisi enemmän vaihtelevuutta, varsinkin pair-muotoisiin haasteisiin keksii nopeasti niiden ratkomista huomattavasti helpottavan viisastenkiven. Toisaalta tätä peliä ei ole suunniteltu useiden tuntien yhtämittaiseen hinkkaamiseen, vaan sen muutaman minuutin mittaiset kentät ovat sopivaa tekemistä muun puuhailun ohella. Luovempi veijari voi puolestaan saada kenttäeditorin kanssa aikaan pieniä ihmeitä, ainakin aikaa sen parissa pystyy tuhlaamaan.

Loppujen lopuksi Echochromen – kuten niin monen muunkin pelin – kanssa on kysymys enemmänkin perspektiivistä, miten paljon siitä pitää. Se voi vajota kuoppaan tai hypätä aivan uudelle tasolle. Ainakin se on maailmojakääntävä kokemus.