Scifi-klassikko filmikelasta bittimuotoon
Star Wars -buumin jälkihöyryissä tehty televisiosarja Battlestar Galactica (1978-79) synnytti lyhyeksi jääneestä tv-esiintymisestään huolimatta vahvan kulttiklassikon maineen, joka herätettiin uudelleen henkiin 25 vuotta myöhemmin. Lisenssioikeudet omistava Vivendi Universal Games lyöttäytyi yhteen brittiläisen Warthogin kanssa, jonka tuotoksiin kuuluu mm. toimituksessa taannoin arvosteltu Mace Griffin: Bounty Hunter. Yhteistyön aiempana hedelmänä löytyy viime vuonna rapakon takana ilmestyneen uuden Battlestar Galactica -televisiominisarjan videopelikylkiäinen, joka pääsi vihdoin toimituksen piinapenkistä läpi.
Alkuperäisessä televisiosarjassa ihmisten käymä sota vihamielistä Cylon-robottiempiiriumia vastaan päättyi ihmiskunnan täydelliseen tuhoon. Lukuisat planeetat siirtokuntineen ja laivueineen murskattiin robottihyökkäysten alle. Jäljelle jäi vain komentaja Adaman tähtilaiva Galactica sekä kourallinen henkiinjääneitä tuhotuista siirtokunnista, joista Adama kokosi pienen vastarintaliikkeen tavoitteenaan löytää takaisin myyttiselle Maa-planeetalle. Peli keskittyy ajanjaksoon 40 vuotta ennen traagisia tapahtumia keskelle galaktista sotaa omaksuen nuoren Adaman roolin pilottina Galactican hävittäjälaivueessa epätoivoisessa taistelussa ylivoimaista Cylon-armeijaa vastaan.
Virtuaaliavaruus imee
Battlestar Galactica on pelimekaniikaltaan varsin perinteinen tehtäväpohjainen avaruusräiskintä, jota ryyditetään skriptatuilla videoselostuksilla ja laivuekomennoilla. Tehtävät itsessään vaihtelevat suojaus- ja saattotehtävistä yksinkertaisiin "ammu kaikki" -offensiiveihin ilman suurempaa päätarkoitusta tai loogista jatkumoa. Pelattavuus on puhdasta arcadea eli fysiikan lait painovoiman ja lentomallinnuksen osalta on oiottu kaikenikäisille kotisohvien tyhjiötykittäjille sopivaksi. Vapaa 360 asteen kääntyvyys, turbokiihdytys, akselin ympäri kierähdys sekä 180 asteen "käsijarrukäännös" kuuluvat kaikki pesunkestävän pilotin taitoihin.
Cylon-armeijaa pääsee rankaisemaan hyvin suppealla, joskin toimivalla asevalikoimalla peruslasereista ohjuksiin. Automaattitähtäyksin varustettu asejärjestelmä toimii joko itsenäisesti tai pelaajan ohjaamana ja tästä onkin hyötyä, kun ruudulla hyörii parhaimmillaan kolmatta kymmentä alusta toistensa kimpussa. Itse alus toimii ns. varaavalla hybridirungolla eli muun muassa aseiden käyttö ja vihollisten tekemät osumat kuluttavat aluksen hitaasti regeneroituvaa energiakennoa, joka taasen toimii aluksen runkoa korjaavana voimana vauriotilanteissa. Pahat runkovauriot vaativatkin pilotilta aseiden maltillista käyttöä energiakennon tuomaa korjausvoimaa vastaan ja tämä tuo oman jännitteen koviin taisteluihin.
Cylonit hyökkäävät lukuisissa pienemmissä ryhmissä, mistä näyttöruudun tutkanäkymä antaa hyvän kokonaiskuvan. Punaiset näyttönuolet ilmoittavat lisäksi lähikohteiden sijaintia ja hälyttävät perässä kruisailevista robottipiloteista. Tekoäly on kokonaisuudessaan kohtuullista, joskaan varsinaisesta organisointikyvystä tai pussittamistaidoista ei voi puhua. Pelin yleinen vaikeusaste on kuitenkin tekoälytasoon nähden jopa yllättävän korkea. Kymmeniksi minuuteiksi venyvät taistelut ja keskittymisen herpaantuminen johtaa usein todella tukalampaan tilanteeseen ja pilottiparan viimeiseen ristiretkeen. Tilannetta maustavat harvaan ripotetut tallennuspisteet ilman vapaan tallennuksen mahdollisuutta ja tämä nostaa väkisinkin ylimääräistä verenpainetta virtuaalilentäjän puserossa.
Monotonista mekkalaa
Pelin visuaalinen toteutus on varsin hyvä, ottaen huomioon toiminnan määrän ruudulla. Alusten graafiseen ilmeeseen ei liiemmin ole upotettu kehitysaikaa, edes vauriomallinnuksia ei ole mukana. Vastapainona annetaan kuitenkin verrattain komeaa näkymää lukuisista eri galakseista ja planeetoista supernovilla sekä muilla avaruusmaisemaa värittävillä objekteilla täydennettynä. Pelinäkymä on selkeä ja tarvittaessa lentonäkymää voi muuttaa ohjaamonäkymästä kahteen ulkokuvakulmaan. Räjähdykset partikkeliefekteineen ja muut erikoisefektit toimittavat hyvin asiansa, joskaan yksityiskohdilla iloittelua ei juurikaan nähdä. Ruudunpäivitys pysyy mukavan tasaisena toiminnan runsaudesta huolimatta.
Battlestar Galactica noudattaa äänimaailmaltaan luonnollisesti alkuperäisen televisiosarjan henkeä teemamusiikeista äänitehosteisiin asti. Valitettavaa on, ettei äänimaailma nosta pelin tasoa pirteämpään suuntaan, pikemminkin päinvastoin. Jopa Dolby Digital 5.1 -ääniraita jättää reilusti toivomisen varaa.
Aseistuksesta puuttuu potku ja surround-kanavia käytetään yksiulotteisesti tilan luomiseen. Kovasti kaivattu dynamiikka, kolmiulotteisuus ja äänikuvan kirkkaus loistaa poissaolollaan. Tilalla tumma, ylihillitty ja yläbassokorostettu äänimaailma, jota eivät herätä henkiin edes alkuperäiset Battlestar-näyttelijät, Richard Hatch sekä Dirk Benedict.
Tehtävien edetessä avautuu bonuslisukkeita, kuten uusia aluksia, avustavia siipimiehiä sekä video- ja kuvamateriaalia vanhasta ja uudesta televisiosarjasta, mutta suurta jatkuvuutta nämä lisäherkut eivät peliin tuo. Moninpelituen puuttuessa kokonaan, Battlestar Galactica jättää itsestään tyypillisen lisenssijulkaisun jäljen, joka pyyhkiytyy seuraavan vuoroveden mukana näkymättömiin.
Soppakauhat esiin, lisenssihuttua tulossa
Nostalgisista lisenssipalikoista olisi voitu hyvinkin rakentaa keskivertoa jöötiä korkeatasoisempi avaruusräiskintä, vaan pelintekemisen into on jäänyt jonnekin kehityskaaren välille, sillä lopputulos on varsin tasapaksu. Muutama kelvollisesti toteutettu ominaisuus ei nykypäivän pelaajalle riitä, kehitystiimi Warthog on ilmeisesti ollut toista mieltä. Kunnollinen 1-4 tai 1-2 pelaajan moninpelituki olisi tehnyt jälleenpelattavuudelle ihmeitä, eikä laajemmin visioitu tehtäväsuunnittelukaan olisi hallaa tehnyt pelin nykyiselle rakenteelle. Kevyttä avaruusräiskintää kaipaavalle Battlestar Galactica tarjoaa kohtuurymistelyä, mutta juuri muuta ei kannata odottaa. Beam me up, Scotty.
