Ajalta ennen Diabloa
Vaikka monet ihmiset tuntevat Blizzardin lähinnä sellaisista peleistä kuin Warcraft ja Diablo, on kehitysstudiolla ollut niitä ennen jo pelejä, jotka herättävät monissa vähän vanhemmissa pelaajissa positiivisia muistoja. Näihin tuotoksiin kuuluvat muun muassa Mass Median Game Boy Advancelle kääntämät The Lost Vikings ja Rock ‘n Roll Racing. Kyseiset pelit ovat osa Blizzard Classic Arcade –sarjaa, samoin kuin kaksikkoa täyttävä tummanpuhuva Blackthorne. Viimeiseksi mainittu julkaisu onkin mielenkiintoinen siinä mielessä, että se lainaa pelisysteeminsä vanhasta Prince Of Persiasta ja antaa pelaajan käteen sapelin sijaan haulikon.
Blackthorne kertoo tarinan nuoresta miehestä, jonka tehtävänä on vapauttaa Androthin orjuutettu kansa. Kaiken pahan takana on lordi Sarlac, joka on pakottanut ihmiset hirmuvaltansa alle haluten käsiinsä valon kiven. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikä tahansa rihkamaesine, sillä siinä piilee voimia, jotka vahvistuvat päästessään yhteen pimeyden kiven kanssa. Onneksi kuitenkin sankarilla, Kyle Blackthornella, on hallussaan valon kivi, joten kaikki ei ole vielä menetetty. Tarinallisesti tuotos on suurin piirtein samaa tasoa, mitä muutkin 1990-luvun alun julkaisut, eli pelaaja on ihmiskunnan viimeinen toivo ja pahasta tulee päästä eroon. Mitään käänteitä tai muita juonellisesti mielenkiintoisia seikkoja ei ole, mutta positiivisena yllätyksenä pelin maailmasta kiinnostuneille löytyy ohjekirjasta todella laaja pohjustus Kyle Blackthornen kohtalosta, sekä siitä, millaista elämä oli ennen ja jälkeen hirmuvaltias Sarlacia.
Prince Of Persiaa lainaten
Blackthorne on pelimekaniikaltaan hyvin toimiva. Se lainaa siis systeeminsä vanhasta Prince Of Persiasta, jota mukaillen sankari etenee peliin tehtyjen ruutujen mukaan. Pelaaja pääsee esimerkiksi nousemaan ylhäällä olevalle kielekkeelle vain tietystä kohdasta eli kävelemällä hiukan eteen homma ei enää onnistu. Nykypelaajasta systeemi saattaa tuntua hieman kömpelöltä, mutta se osoittautuu yllättävänkin toimivaksi. Toinen yhtäläisyys Prince Of Persian ja Blackthornen välillä on se, että molemmissa peleissä tärkeässä osassa ovat tarkat hypyt ja kiipeily. Erikoisen pelisysteeminsä ansiosta pelaaja oppii tunnistamaan kohtuullisen helposti, mihin paikkoihin hyppääminen on mahdollista, sekä suorittamaan pitkät loikat juuri kielekkeenreunalta.
Pelkän pelaajan hyppyyttämisen lisäksi peli tarjoaa tietenkin ongelmanratkaisuelementtejä. Välillä vastaan tulee suljettuja ovia, jolloin sankarin pitää löytää ympäristöstään avain tai masiina, jonka tuhoamalla Kyle pääsee jatkamaan matkaansa. Usein laitteiden tuhoamiseen käytetään tavallisia pommeja tai erikoisia ampiaisia, joita pelaaja pääsee ohjaamaan itse. Ongelmanratkaisukohdat ovat suhteellisen kekseliäitä etenkin loppua kohti; tosin erilaisia räjähteitä ja niiden käyttömuotoja voisi olla enemmän. Nyt nimittäin pelaaja joutuu usein pihistelemään pommeja pulmakohtia ajatellen, eikä räjähteitä tule kovin usein tuhlattua tavallisiin vihulaisiin.
Pelimekaniikan kolmas, muttei kaikista vähäisin osa, koostuu perinteisistä taisteluista. Sankarilla on pelissä käytössään haulikko, jolla hän pyrkii pääsemään eroon örkeistä ja muista vastaantulevista hirviöistä. Taistelut eivät ole kuitenkaan tilanteita, joissa kumpikin pyrkii lataamaan toisensa täyteen luotia niin nopeasti kuin osaa, vaan koitoksiin on pyritty tuomaan taktisuutta. Pelaaja voi nimittäin örkkien tavoin piiloutua taustalle, jolloin vastustajan ampumat panokset viuhuvat sankarin ohi. Tässä kohtaa ajoitus onkin tärkeää, sillä vihollista on pystyttävä vahingoittamaan juuri silloin, kun tämä on esillä.
Pelkkien kuurupiiloa harjoittavien vihollisten lisäksi pelistä löytyy sellaisiakin hirviöitä kuin kivimies ja hämähäkki. Jälkimmäinen näistä onkin haastava siinä mielessä, että siitä ei pääse eroon haulikolla otuksen pienestä koosta johtuen. Pelaajalle jääkin tällöin kaksi vaihtoehtoa, sillä Kyle voi joko piiloutua taustalle hämähäkin tullessa vastaan tai hoitaa sen tyylikkäästi pommilla. Ötököiden tuhoaminen ei ole kuitenkaan kovin kannattavaa, koska ne eivät tiputa suurempien vihollisten tapaan tavaroita. Kaikenlaiset esineet ovatkin pelissä hyvin tärkeitä, sillä ne ovat käytännössä aina pakollisia etenemisen kannalta. Esimerkiksi siltakortilla pääsee sillan yli ja avaimella saa avattua tien toiselle alueelle. Kyle ei voi kuitenkaan kantaa loputtomasti tavaraa, minkä takia välillä pelaaja joutuu pohtimaan, kannattaako ottaa vaikkapa viidettä pommia mukaansa. Sinällään systeemi toimii kohtuullisen mukavasti, mutta välillä ongelmia tulee sen suhteen, ettei maassa olevia tavaroita tahdo erottaa muusta ympäristöstä. Esineet ovat nimittäin usein väriltään haalean keltaisia, jolloin niissä on paljon samaa sävyä mitä tasoissakin. Toinen häiritsevä seikka on se, että vihollinen saattaa kuollessaan juuri tipauttaa tavaran kiven taakse, jolloin pelaaja ei välttämättä tajua katsoa sitä oikeasta kohdasta. Toisin sanoen tarkkaavaisuus tällä saralla kannattaa, mikäli ei halua tutkia koko kenttää uudelleen läpi.
Kontrolleissa purnattavaa
Ohjaussysteemi toimii Blackthornessa kohtuullisesti, vaikka tekijät ovat joutuneet tekemään kompromisseja kontrollien suhteen. Pelin alkuperäinen versio ilmestyi nimittäin Super Nintendolla, jonka ohjaimesta löytyy enemmän toimintanappuloita mitä Game Boy Advancesta. Tämän takia esimerkiksi Kyle juoksee samasta painikkeesta, mistä hän pyssy kädessä ampuu taakseen. Kaikennäköisistä samankaltaisista pikkujipoista johtuen kontrollien opettelu vie enemmän aikaa mitä normaalisti.
Kuitenkaan tekijät eivät ole vain huonontaneet ominaisuuksia, sillä Super Nintendo -versiosta poiketen Game Boy Advancen Blackthornessa pelaaja voi katsoa L-olkanappia pohjassa pitäen ruutua ylemmäs ja alemmas. Systeemin ansiosta monet salaiset paikat paljastuvat, ja pelin edetessä ominaisuuden käyttö muodostuu hyvin pakolliseksi. Toinen toimiva lisäys on systeemi, jonka avulla pelaaja voi nopeasti valita käytössä olevan tavaran ilman, että valikkoja täytyy selata. Ominaisuus muodostuukin mukavan hyödylliseksi, sillä tulee itse asiassa käytettyä enemmän kuin menujen hitaampaa valitsemistapaa.
Kirkkaat sävyt pilaavat tunnelmaa
Eräs paha ongelma vaivaa Blackthorne Game Boy Advance -versiota. Super Nintendolla olleet tummat sävyt eivät nimittäin soveltuneet ilmeisesti taskukonsolin LCD-näytölle kovin hyvin, joten tekijät ovat päättäneet pistää pelissä kontrastia kylmästi ylöspäin. Ratkaisu on kuitenkin kaikkea muuta kuin toimiva, sillä SNES-version yksityiskohtaiset hahmot jäävät nyt vain valoisiksi pikselimöykyiksi, eikä pelaaminen Game Boy Playerilla auta yhtään, päinvastoin. Itse asiassa se tuo vain grafiikan huonoimmat puolet esille, eikä jälki ole kovin kivaa katsottavaa.
Äänimaailman kääntäminen Game Boy Advancelle on onnistunut sen sijaan huomattavasti paremmin. Kaikki alkuperäisestä versiosta tutut kappaleet ovat mukana, ja ne toimivat edelleen hyvinä tunnelmanluojina. Myös pyssyn pauke ja örkkien pilkallinen nauru ovat kääntyneet hyvin taskukonsolille yhdessä muiden ääniefektien kanssa. Lyhykäisesti sanottuna Blackthorne selviytyy äänimaailmastaan puhtain paperein, vaikkakaan se ei ole pelin tärkein elementti.
Kehnohko käännös hyvästä pelistä
Kokonaisuudessaan Blackthorne on melko hyvä peli, joka kärsii ennen kaikkea kääntäjänsä tyrimisestä grafiikoiden ja kontrollien suhteen. Peli on haasteellinen ja sen tasoja jaksaa yrittää kerta toisensa jälkeen uudestaan. Kenttiä pelistä löytyy yhteensä 17 ja niistä pitäisi riittää pelattavaa noin seitsemäksi tunniksi, eli pituus on samaa luokkaa mitä muillakin taskukonsolin toimintapläjäyksillä.
Täyttä hintaa Blackthornesta tuskin kannattaa maksaa, mutta nykyään peliä pitäisi löytyä jo alelaareista. Sieltä viimeistään poimittuna tuotos tarjoaa hyvää retrohenkistä toimintaa, tasoloikkaa ja ongelmanratkontaa samassa paketissa. Jos mahdollista, lyhyt testisessio ennen ostopäätöksen tekoa kannattaa, sillä suhteellisen nopeasti selviää kolahtaako Blackthornen pelimekaniikka vai ei.
