Suurille pelimarkkinoille mahtuu kaikenkarvaista yrittäjää. Universal Interactive yrittääkin nyt läpimurtoa julkaisemalla vampyyri-kyhäelmä BloodRaynen. Luvassa on kauhunhetkiä, mutta ei positiivisessa mielessä.
Vampyyripelejä tuntuu tippuvan markkinoille tasaisin väliajoin ja yleensä laatu on ollut yllättävänkin kovaa. Tunnetuimpia teoksia on Crystal Dynamicsin Legacy of Kain -sarja, joka on onnistunut pitämään yllä tasaista laatua. Silti, BloodRayne lähtee yrittämään kovin eri päästä ja pelien väliset yhtäläisyydet jäävät minimaalisiksi. Siinä missä Legacy of Kain nojaa vahvasti juoneensa ja ongelmanratkontaan, BloodRayne tarjoaa perinteistä aivot narikkaan -viihdettä.
Haamuja menneisyydestä
Agentti BloodRaynen seikkailut alkavat eräänä kauniina iltana mystisen Brimstone-yhteisön ottaessa yhteyttä häneen. Raynelle tarjotaan mahdollisuutta pistää taitonsa hyötykäyttöön taistelemalla ihmiskuntaa uhkaavia yliluonnollisia uhkia vastaan ja kuinka ollakaan, kohta raivoava vampyyri päästetäänkin alati kasvavien natsijoukkojen kimppuun. Tekosyynä silmittömälle teurastukselle toimii tarina saksalaisesta Gegengheist Gruppeksi nimetystä ryhmittymästä. Kummituksien etsimisen sijaan GGG:ksi lyhennetty ryhmä tuntuu tuhlaavan kaikki määrärahansa mitä omituisempien örvelöiden valjastamiseen juutalaisvastaisiin käyttötarkoituksiin. Koska yhteiskunnan asettamien normien mukaan tällainen ei ole suotavaa, lähetetään Rayne päästämään muutamia natsiupseereita päiviltään.
Vaikka tarina ei kuulostakaan kummoiselta, se ei myöskään ole pelin heikoimpia puolia. Omituisten välinäytösten aikana tulee usein päästettyä pirulliset naurut – eikä pelkästään huonolle toteutukselle, sillä juoni on kieltämättä kelpo tavaraa itseironisesta yleisluonteestaan johtuen. Valitettavasti juoni pysyy kovin pinnallisena ja yllätyksettömänä, eikä sitä eteenpäin vievässä dialogissakaan ole kehumista. Kenties olisi syytä etsiä itseironiaa tältäkin osa-alueelta, mutta jotkin virheet ovat ylitsepääsemättömiä. Tämäkin on luultavasti pistettävä silkan ammattitaidottomuuden piikkiin.
Toteutus imee
Tunnettu tosiasiahan on, että vampyyrit viettävät yönsä aterioiden ihmisverellä. Rayne ei ole poikkeus tällä saralla. Syöpöttely täyttää energiamittaria ja samalla voi käyttää uhriaan ihmiskilpenä vihaisten saksalaisten luotisadetta välttääkseen. Ratkaisu ei ole kovinkaan toimiva varsinkaan pelin haasteellisuuden kannalta. Terveysmittari pääsee vain harvoin valahtamaan vaarallisen matalaksi ja kun näin pääsee käymään, on myös apu lähellä. Vaikeustasoa ei silti voi pitää matalana – suhteettomaksi elehtiminen on lähempänä totuutta. Siinä missä tasojen läpipeluu on helppoa, harvasta löytyvät välipomot tarjoavat kahta kovemman vastuksen. Näihin mielikuvituksettomiin lonkerodemoneihin tulee usein tyhjennettyä mittavan asearsenaalin kaikki lippaat ja lähitaistelussa vahinkoa on lähes mahdoton välttää. Aivottomassa nappulanpieksennässä saattaa lyhyelläkin aikavälillä terveys kulua olemattomiin, mutta onneksi läheltä löytyy usein muutama pahaa aavistamaton uhri.
Hampaidensa lisäksi Rayne on aseistautunut parilla Nikkei-veitsiäkin terävämmällä morilla. Tarkkaavaisuudella iskuja saa linkitettyä pidemmiksi komboiksi, jolloin onnistunutta hyökkäystä seuraa edellistä tehokkaampi hyökkäys kunnes kombo loppuu. Hack’n’slash -peleistä tuttu systeemi ei toimi yhtä hyvin kuin pitäisi, sillä yleensä joukkotaistelut ovat sokeaa huitomista ja väistöliikkeitä. Tulitaistelutkaan eivät toimi sen paremmin. Mittavasta asearsenaalista löytyy yli 20 lähes identtistä hernepyssyä, joiden välistä eroa on erittäin vaikea huomata ulkonäkönsä tai edes tehonsa puolesta. Pelaaja voi asetyypistä riippuen kantaa useita tuliaseita yhtäaikaisesti, jolloin luonnollisesti pystyy myös tähtäämään useisiin vihollisiin. Ikävä kyllä tähtäyssysteemi on kokonaan automatisoitu.
Tylsien taisteluiden lisäksi turhautumista aiheuttaa myös tavattoman tylsä tasosuunnittelu. Kunnollisen karttasysteemin puuttuessa sokkeloisten kenttien läpi tarpominen aiheuttaa usein turhaa sekaannusta ja alueista on erittäin vaikea saada selkeää kokonaiskuvaa. Suunnittelu ei muutenkaan ole ainakaan kiitettävää työtä. Pelin aikana tulee vastaan reilusti alle tusina erityyppistä vihollista ja näihin kuuluu lähinnä lentäviä käärmeitä sekä muuta yhtä psykedeelistä.
Ei mikään silmäkarkki
BloodRaynen ulkoasu tuo elämään todellista kauhua. Suht’tyylikkäiden valikkojen jälkeen pelaaja herätetään todellisuuteen näyttämällä pelin kolmiulotteinen maailma kuin aikakoneen menneisyydestä tuomana. Grafiikka ei ole ainoastaan toivottoman vanhentunutta, vaan myös erittäin huonosti tehtyä. Heikkolaatuiset tekstuurit yhdistettynä ala-arvoiseen animaatioon luovat lähtemättömän vaikutuksen jokaiseen itseään kunnioittavaan pelaajaan. Värimaailma on yleissävyltään pikemminkin harmaata kuin aidosti synkkää, mikä puolestaan edesauttaa lattean tunnelman syntymistä. Siltikin pahin anti-kliimaksi tapahtuu vasta pelaajan huomatessa tottuneensa pelin karuun ulkoasuun.
Toinen murheenkryyni on perin surkea äänimaailma. Musiikkiraidalla pyörii heikosti tuotettua ja muutenkin tunnelmatonta trancea eikä ääninäyttelyssäkään ole kehumista. Roolisuoritukset jättävät vahvan tunteen, että rooleissa on käytetty pääjohtajan sukulaisia oikeiden näyttelijöiden sijasta. Yksinomaan huonojen näyttelijöiden syyksi ei huonoa yleisvaikutelmaa tulisi laskea. Välinäytösten aikana hahmojen huulet liikkuvat täysin eri tahtia puheen kanssa ja tekstitykset on hoidettu kehnosti. Totuus onkin, että BloodRaynen äänimaailma on pelin heikointa antia.
Toimintapelien aasi
Kolmannesta persoonasta kuvattuja toimintapelejä on jo paljon. BloodRayne onnistuu silti eroamaan edukseen kilpailijoistaan joillakin osa-alueilla. Niin juonessa kuin suunnittelussakin on monia hyviä ideoita, mutta nämäkin kaatuvat viimeistään heikkoon toteutukseen. Tällaisenaan pelin ostamista on vaikea suositella kenellekään, mutta sopii toivoa, että tuleva BloodRayne 2 korjaa edeltäjänsä virheet.
