Call of Duty 2: The Big Red One

Joku on joskus fiksusti todennut, että taiteessa keskiarvo on keskinkertaisuutta. Playstation 2 -pelien maailmassa pätee sama sääntö. Useiden tuhansien pelien joukosta on helppo poimia suuri joukko helmiä, joiden parissa aika ei mene haaskuuseen. Siksi onkin lähes kunnioitettavaa, että joku viitsii yhä edelleen kehittää ja julkaista pelejä, joissa ei ole rahtustakaan omaperäisyyttä, mitään unohtumatonta tai edes jotain ylivertaisen hyvin toteutettua. Täydellisiä keskinkertaisuuksia, siis.

Tähän massasta millään lailla erottumattomien turhanpäiväisten hyllyntäytteiden joukkoon on Treyarch lapioinut jälleen yhden toiseen maailmansotaan sijoittuvan räiskinnän. Call of Duty 2: The Big Red Onen alaotsikko ei viittaakaan ison itänaapurimme sotavoimiin, vaan Yhdysvaltain armeijan ensimmäiseen jalkaväkidivisioonaan, joka on saanut lisänimensä "suuri punainen" punaisista hihanauhoistaan. Mistään harvojen ja valittujen joukosta ei kuitenkaan ole kyse, palvelihan sodan aikana divisioonassa yli 40000 miestä, joista puolet palasi kotiin sinkkiarkuissa. Näiden nurmiporien matkassa kuljetaan Afrikasta Italian ja Ranskan kautta Saksaan.

Riviin ...sty!

Vaikka CoD2 ei sisälläkään varsinaisesti mitään kummempaa tarinaa, alkaa peli lyhyellä harjoitusosuudella Ranskassa. Tästä hypätään ajassa kaksi vuotta taaksepäin, marraskuuhun 1942. Ensimmäinen jalkaväkidivisioona otti ensikosketuksen maailmansotaan Pohjois-Afrikan taisteluissa Oranissa. Algeriassa ja Tunisiassa käydyissä kähinöissä liittoutuneiden joukot antoivat turpaan Afrika Korpsille. Afrikan kampanjaa seuraa maihinnousu Sisiliaan, jossa aikoinaan kohtalon kello löi Herman Göringin panssarijoukoille. Suurella punaisella oli myös oma osuutensa Operation Overlordissa, eli Normandian maihinnousussa, jossa rannat olivat niin täynnä kuolleita ja haavoittuneita, etteivät täydennysjoukot mahtuneet rantautumaan.  Pelin viimeiset tehtävät sijoittuvat Saksaan, jossa vahvasti linnoittuneet sakemannit joutuvat lopulta nöyrtymään parempiensa edessä.

Pelin juoni on siis siinä: joukko toisiinsa liittymättömiä taisteluja, joissa juostaan halki hiekkadyynien ja kaupunkien, pitkin taisteluhautoja ja rauniokasalta toiselle. Välillä asetutaan autoon asennetun konekiväärin taakse moottorimarssin ajaksi, joskus ohjataan tankkia. Yksi tehtävä suoritetaan pommikoneessa, jossa ilmeisestikin yksi mies on aina vastannut sekä kolmesta eri puolelle konetta sijoitetusta konekivääristä että pommien tähtäämisestä. Ainoa yhteys koko muuhun peliin on yksi tehtävän aikana lausuttu repliikki: "Eikös veljesi taistelekin isossa punaisessa?" Onneksi tämä täysin käsittämätön tehtävä on ihan mukava pelattava.

Sotamies, edetkää tuota putkea!

Perehdytystehtävän massiivinen rynnäkkö kohti saksalaisten miehittämää kaupunkia voi antaa hiukan harhaanjohtavan kuvan siitä, mitä luvassa on, vaikka pelin ongelmat alkavatkin ilmetä jo siinä. Alkuun pelaajaa johdatetaan kädestä pitäen noin kymmenen metrin matkoja pisteestä toiseen, välillä ammutaan vihollisia. Hyvin nopeasti alkavat liikkumista rajoittavat näkymättömät seinät käydä ärsyttäviksi. Maisema voi kyllä näyttää avoimelta, mutta matalinkin riukuaita voisi yhtä hyvin olla kiinanmuuri, ja vaikka loiva rinne ei muuttuisi lainkaan jyrkemmäksi, voi kulku tyssätä seinään. Putki on putki vaikka olisi kuinka näkymätön. Pahinta esteissä on se, että aina ei voi tietää mikä on este ja mistä pääsisi liikkumaan. Joidenkin hiekkakasojen yli voi hyppiä, toisten ei; rajoitukset tuntuvat täysin mielivaltaisilta.

Toinen tympäisevä piirre on pelin skriptatut osuudet. Monesti sankari voi jäädä paikalleen ja yrittää puhdistaa edessä olevan alueen vihollisista ennen kukkulan valtaamista, mutta Saksan armeijan vahvuus on vaikka ääretön, jos pelaaja ei ymmärrä edetä vielä sitä kahta metriä, jolloin pelimekaaninen vipu kääntyy ja vihollisia vastuksiksi puskeva runsaudensarvi ehtyy. Ja kaverithan lähtevät etenemään vasta kun nämä viimeiset vihulaiset on saatu siivottua pois konekivääripesiään kansoittamasta.

Näistä labrahiiren älyllisillä ominaisuuksilla varustetuista aseveljistä ei muutenkaan ole kovasti iloa, sillä ne eivät näytä osaavan edes tappaa tai kuolla - enimmäkseen niistä onkin hyötyä vihollistulen puoleensa vetäjinä sillä aikaa kun pelaaja tappaa itse kaikki. Muutaman kerran näin tilanteen, jossa sakemanni ja jenkki seisovat metrin päässä toisistaan tyhjentämässä konepistoolin lippaita ilman että kumpikaan ottaa yhtään osumaa. Taktinen osaaminen tällaisissa tilanteissa rajoittuu siihen, että liikkuu vain riittävän pitkälle voidakseen puhdistaa edessä odottavan alueen vihollisista. Näin oma joukkue pääsee ottamaan asemansa houkutuslintuina. Ja tätä toistetaan, kunnes tehtävä on suoritettu.

Näitä oman puolen sotureita on kahta laatua: nimettyjä ja nimettömiä. Nimettömiä voi kaatua oikealta ja vasemmalta, mutta nimetyt pysyvät hengissä taistelusta toiseen, kunnes käsikirjoitus toisin sanoo. Tupakaverit sitten kuolevatkin dramaattisesti kauhunhuutojen ja mahtipontisen musiikin säestyksellä. Koska kavereissa on persoonallisuutta kuin laminaattilattiassa, on vaikutelma lähinnä korni.

Mutta ainakin tekniikka toimii

Teknisesti pelissä ei ole valittamista. Grafiikka on paikoin todella nättiä, kuten Sisilian rannikko täysikuun kumottaessa, valonheittimien pyyhkiessä yötaivasta ja pommitusten sytyttämien palojen valaistessa vihollisten linnoituksia. Räjähdysefektit ovat hienoja, vaikkakaan täysin staattiseen ympäristöön eivät vaikuta pelaajan pyssyt tai kranaatit. Paitsi milloin käsikirjoitus käskee.

Myös äänet ovat onnistuneita, Thompsonin ja MP40:n erottaa sekä laukausten äänen että tulinopeuden perusteella helposti toisistaan, eikä ääninäyttely saa verta valumaan korvista. Kun laajakuva ja Pro Logic ovat tuettuina, ei tekniikka jätä juurikaan toivomisen varaa. Progressiivinen näyttötila olisi tietysti kiva lisä.

CoD2 on kovin lyhyt, sen kolmetoista tehtävää pelaa läpi parissakymmenessä tunnissa, ja toiselle kierrokselle lähtemiseen ei houkuta oikeastaan yhtään mikään. Bonusmateriaaleina tarjotaan taiteilijan luonnoksia tehtävistä, välipaloina jo pelin aikana tarjotut Military Channel -videot sekä hahmojen ja aseiden esittelyjä. Nämä kaikki avautuvat tarkasteltavaksi kuitenkin jo ensimmäisellä pelikerralla, joten edes niistä ei ole revanssiin innostajiksi.

Teknisesti onnistuneena mutta täysin sieluttomana pelinä siis Call of Duty 2 uppoaa sotaräiskintöjen ennestäänkin sankkaan joukkoon häviten laadukkaammille lajitovereilleen reippaasti. Suuri punainen on tympeän tasapaksu väännös, jonka toisaalta pelaa ihan mielellään kerran läpi, mutta jolle ei jälkeenpäin uhraa yhtään ajatusta.