The Elder Scrolls IV: Oblivion

The Elder Scrolls III: Morrowind lupasi ja antoikin vapaaseen pelityyliin ihastuneille ropettajille paljon, mutta varsinkin Vvardenfellin saarella tapahtuneen seikkailun päivittämättömässä Xbox-versiossa oli huomattava määrä säröjä. Onneksi Game of the Year –julkaisu paikkasi osan virheistä ja syvensi kokemusta entisestään. Länsimaisten roolipelien uudeksi kuninkaaksi povatun Oblivionin myötä on aika kirjoittaa neljäs kappale Tamrielin värikkääseen historiaan. Ja kuinka eeppinen se onkaan.

Jumalten taisto

Seikkailu Cyrodiilin maakunnassa alkaa edellisosan tapaan vankilasta, kun salainen järjestö on murhannut keisari Uriel Septimin pojat ja itse hallitsijakin on uhattuna. Hän pakenee salahanketta pelaajan tyrmässä sijaitsevan salareitin kautta ja siinä samassa aukeaa seikkailijan tie vapauteen. Ennen kuin päästään vapaasti juoksentelemaan metsissä, potkaistaan pääjuoni käyntiin salamurhalla, luodaan hahmo ja opetellaan selviytymisen kannalta olennaisia perusjuttuja. Reilun tunnin luolastokomppauksen jälkeen edessä on avoin maailma ja kourassa kuninkaiden amuletti, joka pitäisi päästä antamaan salatulle kruununperijälle. Mikäli rooli maailman pelastajana ei kiinnosta, voi keskittyä vaikkapa keräämään sieniä metsitä ja keittämään niistä omia juomiaan. Ihmisiä jututtamalla ja kiltoihin liittymällä erilaisia tehtävää löytyy enemmän kuin tarpeeksi.

Hahmoa luotaessa on todella hankala päättää, minkälaisella sankarilla sitä oikein haluaa seikkailla, sillä erilaisia rodun, ominaisuuksien ja taitojen yhdistelmiä on älyttömät määrät. Huonosti tasapainotetun seikkailijan arki voi olla karu, kun ei sitä tarpeeksi tehokasta parannustaikaa saa taiottua tai miekaniskut eivät pistä peikkoja kuriin halutulla tavalla. Onneksi ihan kädettömän jannun luominen ei onnistu, vaan jokaisella hahmolla on vahvuutensa. Taidot kehittyvät ja tasot nousevat sen mukaan, miten taitoja käyttää. Esimerkiksi miekkaa huitomalla kehittyy miekkailu nopeasti ja näin tasonnousun yhteydessä saa lisättyä hahmonsa voimaa enemmän. Tietyn taitotason tullessa vastaan opitaan puolestaan erikoiskykyjä, kuten esimerkiksi halvaannuttavia miekaniskuja.

Looginen ja periaatteessa yksinkertainen järjestelmä ei ole suinkaan ongelmaton, sillä hahmonkehityksen suunnitteluun suorastaan pakotetaan, jos haluaa edetä mahdollisimman vaivattomasti. Vihollisten vaarallisuus on nimittäin suoraan verrannollinen seikkailijan tasoon, samoin vastaan tulevat varusteet.

Sankar’ jylhän kuusiston

Tutkittavana oleva alue on todella laaja, mutta paikoin rajattu hieman hölmösti. Rajalle tultaessa ruutuun pomppaa ilmoitus, ettei siitä enää voi yksinkertaisesti edetä. Muuten toteutus on mallikas ja illuusio täysin vapaasta seikkailusta säilyy vahvana alusta loppuun. Latausajatkin pysyvät siedettävinä. Kaupunkien etäisyyksien ollessa suuret on hyvä, että muutenkin padille erinomaisesti sovitettuun valikkosysteemiin on lisätty toiminto, jonka avulla matkan voi taittaa alle minuutissa. Tämä kuitenkin edellyttää, että kyseinen paikka on löydetty aikaisemmin ja merkitty kartalle. Kovan linjan ropettajien keskuudessa systeemi saattaa herättää närää, mutta todellisuudessa se sujuvoittaa pelikokemusta huomattavasti.

Peliajasta suurin osa kuluu luolastoja tonkiessa, metsissä samoillessa ja kaupungeissa hengaillessa. Cyrodiilia asuttavat monenlaiset asukit ja otukset, joiden kanssa joudutaan vuorovaikutukseen. Kehittäjät hehkuttivat etukäteen vahvasti Radiant AI –tekoälyä, jonka oli tarkoitus saada ihmiset ja eläimet käyttäytymään mullistavan aidosti. Kaupungit tuntuvat välillä kyllä yllättävänkin eloisalta, kun paikalliseen majataloon mentäessä pöydässä istuu pari haarniskaan sonnustautunutta konkaria ja keskustelee tuopin kohottelun ohessa ajankohtaisista asioista. Tekoälyhahmojen välinen ja pelaajan kanssa käytävä dialogi on sisällöltään tarpeeksi monipuolista muuttuen hieman ajan myötä, eikä näin toista itseään ihan heti.

Vaikka hahmot käyttäytyvät pääasiallisesti ihan normaalisti, toisinaan eteen sattuu niin kummallisia tapahtumia, ettei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Esimerkiksi taistelun syttyessä kaupungissa osallistuvat siihen kaikki lähistöllä olevat, mistä seuraa välillä mitä erikoisimpia tapahtumasarjoja. Tekoälyttömyys harvemmin onnistuu häiritsemään pelaajan etenemistä, joten kommelluksien seuraaminen käy vain huvituksesta, vaikka ne pelimaailman uskottavuutta syövätkin. Ainoastaan vartijat huomaavat varkaat liian helposti.

Fyysistä vääntöä

Tamrielinkin maailmaa pyörittää raha, joka saattaa olla aluksi kiven alla. Valuuttana toimivia septimejä tarvitaan koulutuksen ja yösijan hankkimiseen sekä varusteiden että taikojen ostamiseen. Tiedonsaannin kangerrellessa voi vasikan muistia avustaa tarvittaessa myös lahjuksilla. Käteistä hankitaan helposti eri järjestöiltä ja hahmoilta saatuja tehtäviä tekemällä, keräilemällä aineksia luonnosta tai varastamalla. Luolastoista ja muualta löytyvät varusteet voi nekin myydä kaupungeissa, mutta varastettua tavaraa suostuvat ostamaan vain tietyt tahot. Mikäli vastaan sattuu jotain niin arvokasta, ettei siitä henno luopua, voi säilöntäpaikaksi ostaa itselleen talon. Samalla ratkeaa myös yöpymisongelma. Hinnat vaihtelevat paljon, mutta viimeistään sisustaessa lompakko tyhjenee pelottavaa tahtia. Komean kartanonsa haluaa kuitenkin koristaa viimeisen päälle, jotta reissuilta mukaan tarttuneet matkamuistot saavat arvoisensa paikan.

Meni minne tahansa ja teki mitä tahansa, tulee väistämättä vastaan taisteluita. Luonnonhelmassa kimppuun hyökkäävät karhut ja sudet, kun taas tiellä matkatessa vaivaavat maantierosvot. Lyömäaseilla huidotaan liipaisinta painamalla ja samalla tatilla määrätään lyönnin tyyppi. Pitämällä liipaisinta pohjassa voi suorittaa erilaisia voimaiskuja, joiden avulla viholliselta saattaa lentää ase kädestä. Vasemmalla kädellä ja liipaisimella käytetään kilpeä. Jousipyssyillä ja taikasauvoilla ampuminen sekä tulipallojen heittäminen sujuvat räiskintäpelejä pelanneelta kuin luonnostaan. Mainiosti toteutetut taistelut ovat sen verran hektisiä, että kolmannen persoonan kuvakulma osoittautuu niissä käyttökelvottomaksi, sillä torjunnat ja iskut on paljon helpompi tähdätä ja ajoittaa hahmon silmistä sihtaillessa.

Varsinkin kamppailujen aikana tulee Oblivionista esille piirre, joka on hieman erikoinen ainakin tähänastisille roolipeleille. Fysiikanmallinnuksesta vastaa Havok-moottori, minkä ansiosta taitava jousiampuja tai maagi saattaa lennättää rottia komeasti pitkin maita ja mantuja. Kovin vakavia bugeja ei vastaan tullut, mutta paljon hupia ominaisuudesta sen sijaan saa irti. Vuorenrinteillä käytävien taisteluiden jälkeen tulee kiire, jos meinaa saada otettua alas pyörivän elukan arvokkaan turkin talteen.

Taideteos teräväpiirrolla tai ilman

Olennainen osa fantasiakuvitelmia ovat komeat, vehreiden metsien värittämät maisemat. Vvardenfellin karulla saarella niitä ei ehkä kuulunutkaan näkyä, mutta nyt viimeistään tekniikka mahdollistaa todellisen virtuaalimetsän rakentamisen. Cyrodiil onkin jotain ennennäkemätöntä ja huokuu sitä paljon kuulutettua next-geniä. Varsinaisesta ruohomatosta ei voida puhua aluskasvillisuuden piirtyessä vain joitakin kymmeniä metrejä eteenpäin. Ilmiö ei kuitenkaan enää useamman tunnin jälkeen häiritse, vaan auringonlaskun aikaan vuorenrinnettä kavutessa alas laaksoon avautuu henkeäsalpaava, metsän ja vesistöjen täplittämä näkymä. Valaistustehosteet herättävät myös yksityiskohtaiset sisätilat ja nätisti animoidut hahmot eloon. Kaupunkien rakennustyylit vaihtelevat, mutta luolastot sekä helvettiä vastaava unhola alkavat pikku hiljaa toistaa itseään. Graafinen loisto vaatii myös veronsa, sillä varsinkin ulkotiloissa taistellessa ruudunpäivitys notkahtelee, mikä ei kuitenkaan onnistu pilaamaan immersiota.

Visuaalista ulosantia täydentää loistava ääniraita, sillä myös Morrowindin musiikkien takana häärinyt Jeremy Soule on jälleen onnistunut erinomaisesti. Tunnelma nousee jo introa katsottaessa toiseen potenssiin, kun erinomaisen kamera-ajon aikana eeppinen musiikki alkaa pauhata taustalla. Ääninäyttelijät hoitavat hommansa mallikkaasti, mutta muutama lisä-ääni ei olisi tehnyt pahaa, sillä nykyisellään toistoa esiintyy tavallisten tallaajien puheita kuunnellessa suhteellisen nopeasti. Miekkojen kolahdukset ja liekkien leimahdukset ajavat nekin asiansa tuoden oman värinsä seikkailuun, vaikkeivät nousekaan erityisesti esille.


Yksinkertaisesti eeppinen


Oblivion on nykyaikana todella harvinaislaatuinen peli, sillä se tarjoaa syvyyttä uskomattomat määrät ja siihen erityisesti perehtyvälle vielä enemmän. Kaikkien saavutusten kerääminen vaatii vähintään sen sata pelituntia, ja erilaisella hahmolla pelaaminen on hyvin toisenlainen kokemus. Pääjuoni saattaa helposti hautautua aluksi palkitsevampien tehtävien alle, mutta sille kannattaa ehdottomasti antaa mahdollisuus. Morrowindin parissa iltojaan viettäneet ovat pelin parissa kuin kotonaan, sillä se kytketään Elder Scrolls –jatkumoon usealla tapaa. Seikkailun aikana todella tuntuu, että tuolla jossakin on muutakin elämää. Keräilyversion komea pakkaus tuo mieleensä Taru Sormusten Herrasta –elokuvien pidennetyt painokset, mutta lisälevyllä olisi voinut olla enemmänkin tarinaa pelin maailmasta ja sen tekemisestä. Making of –dokumentti keskittyy nimittäin lähinnä vuoden 2005 E3-messuihin valmistautumiseen.

Ylistyksen lisäksi täytyy antaa varoituksen sana. Oblivionia ei kannata missään nimessä mennä ostamaan, mikäli lähiaikoina on tiedossa jotain sitoutumista vaativaa työtä tai vastaavaa, sillä kun ensimmäistä kertaa astuu unholan porteista sisään, ei paluuta enää ole. Kyseessä ei todellakaan ole peli, jota pystyy pelaamaan pienissä annoksissa.