Call of Duty: Modern Warfare 2

Tentittävä opintojakso on Call of Duty: Modern Warfare 2, joka on laajuudeltaan noin viisi yksinpelituntia ja ääretön määrä moninpelitunteja. Kokeessa esitetään yksi monivalintakysymys, jolle on yhdestä viiteen oikeaa vastausvaihtoehtoa. Koe alkoi 10.11.2009.

Call of Duty: Modern Warfare 2 on:

a) kelpo yksinpeli

Infinity Ward osaa tehdä loistavia sotapelejä. Siitä kertoo paitsi menestys arvosteluissa ja myyntilistoilla, myös aktiivinen verkkoyhteisö, joka ei näytä millään kaikkoavan pelipalvelimilta. Kaksi vuotta sitten Call of Duty 4: Modern Warfare siirsi onnistuneesti sarjan nykypäivään puhki ryynätyistä toisen maailmansodan taisteluhaudoista. Muutos otettiin sen verran hyvin vastaan, että modernia sodankäyntiä saadaan nyt ihmetellä oikeassa jatko-osassa.

Call of Duty: Modern Warfare 2:ssa tavataan ykkösosasta tuttuja hahmoja aikana, jolloin maailmanpoliittinen tilanne on kiristynyt äärimmilleen. Tietyt tahot yrittävät hyötyä kriisistä siviilihenkien, rauhan ja muutaman erikoisjoukkojen veteraanin maailmanpelastuksen kustannuksella. Siinäpäs koettavat. Teknotrilleriä seurataan tuttuun tapaan muutamasta eri sotilasvinkkelistä, joiden silmäparit tutkailevat sellaisia nähtävyyksiä kuten kolkkoa Afganistania, kylmää Kazakstania, eksoottisen Brasilian favelaslummeja ja tuodaanpa taisteluja jopa Yhdysvaltain maaperälle, pääkaupunki Washingtoniin.

Modern Warfare 2:n yksinpeli kumartaa ja pyllistää eri suuntiin. Tehtävissä tunnutaan vuoroteltavan kahdella versiolla: joko räiskitään kaikki kuviteltava tuhannen päreiksi tai sitten edetään taistelijaparin kanssa hiljaisesti vihollispartioita vältellen. Jälkimmäiset koitokset ovat luonnollisesti perua edellisosan jännittävästä keikasta Tshernobylissa. Tällä kertaa hiiviskelyosuuksia on enemmän kuin yksi, mutta niistä jokainen johtaa äkkipäätä samanlaiseen hullunmyllyyn kuin muutkin tehtävät. Jokaisessa kentässä siis räiskitään – ja paljon. Kukin tehtävistä myös painottuu enemmän suoraviivaisesti etenemiselle kuin vapaalle temmeltämiselle. Vihollisten loputtomat täydennysjoukot loistavat poissaolollaan, mutta vastaavasti kerralla kimppuun hyökkää uskomaton määrä vääriä univormuja. Monet tehtävistä saakin vetää niin sanotusti nappi pohjassa, eikä ihmetytä yhtään, jos heikompia toiminnan tulva hirvittäisi.

Kokemus on ennen kaikkea äärimmäisen näyttävä ja viihdyttävä, mutta pienikin uskottavuus toiminnan mittasuhteissa vaikuttaa jääneen edellisosaan. Kun Jerry Bruckheimerilta ja James Bondilta lainatut stunttitemput saavat ruutuaikaa, vähäinenkin taktinen lisämauste sodankäyntiin pöllähtää savuna ilmaan. Silti hymy nousee suupieliin muistellessa uutukaisen monia unohtumattomia kohtauksia. Kenties viattomimmaksi juonipaljastukseksi luokitellaan breaching-tilanteet: huoneet raivataan räjäyttämällä seinä tai ovi sisään ja jokaiselle sisällä väijyvälle pahikselle sijoitetaan nappi otsaan. Äskeinen esitetään tietysti hidastettuna, ammattimaisen kylmästi ja tehokkaasti.

Lyhyt, vain reilu viisituntinen ohjattu ampumarata on kokemisen arvoinen ennen moninpelin pariin siirtymistä. Muutamat kompromisseilta tuntuvat ratkaisut eivät poista sitä seikkaa, että kampanjakin on rautaisella – mutta laskelmoivalla – ammattitaidolla tehty alusta loppuun. Yksinpeli ei silti olisi täyden hinnan väärti ilman nettimoninpeliä, joka vaikuttaa entistä enemmän sarjan päätuotteelta.

b) hurmaava moninpeli

Uutukainen laajentaa moninpelimahdollisuuksia perin merkittävästi. Verkkomatsien ja jaetunruudun deathmatchin lisäksi tarjotaan upouudet Spec Ops -osuudet. Nämä koitokset mukailevat muun muassa yksinpelin tapahtumia kahden pelaajan pelattavana. Tehtävät tarjoilevat kaikkea vihollisaaltojen torjumisesta hiiviskelyyn, ja onpa myös moottorikelkkakilpailua ajettavana. Niin jaetulla ruudulla kuin netin yli pelattavat Spec Opsit tuovat mukavasti yksinpelin hektisyyttä ja tunnelmaa kahden kesken koettavaksi. Tunnelmallisimmasta päästä ovat tehtävät, joissa pelaaja suojaa ilmasta käsin taistelijaparin etenemistä maankamaralla. Parityöskentely maistuu sen verran, että mahdollisen kolmososan olisi syytä tarjota kokonainen yhteistyökampanja. Tällaisenaankin pikkutehtäviä kelpaa pelata ja miksei ostaakin ladattavana lisää.

Perinteinen nettipeli on kuitenkin Modern Warfare 2:n kruununjalokivi. Riippuvuutta ja symbioosia konsolin kanssa aiheuttavaa verkkoräiskinnän timanttia on hiottu oikeista paikoista, enkä ole kokenut tätä hauskempaa nettipelaamista nykykonsoleilla. Pohjalla pyörii edelleen lukuisiin pelimuotoihin jaettu kokonaisuus, jossa pelaajat keräävät kokemusta tapoista, voitoista sekä eri aseiden ja lisävarusteiden käytöstä. Pistetilin karttuessa ja haasteita suorittaessa saa ylennyksiä ja käyttöön annetaan uusia pyssyjä, tavaroita ja kykyjä.

Uudistunut moninpeli vaatii totuttelua, sillä liikkuvia palasia on aiempaa enemmän. Ilmassa pörrää pommikone jos ohjattava helikopterikin, ja vastaan tulee mitä mielikuvituksellisimmin aseistautuneita taistelijoita. Aseiden lisäosien ja kykyjen kanssa on pyritty jonkinlaiseen tasapainoon. Se ei kuitenkaan aina toteudu, sillä muutamilla yhdistelmillä listiminen on selkeästi helpompaa kuin toisilla. Esimerkiksi kranaatinheitin, alias noobitoobi, yhdistettynä sydänäänitutkaan on helppoja tappoja metsästävän unelma. Jos taas näiltä haluaa suojautua, joutuu uhraamaan osan tappavimmista kyvyistä. Ontuvalla metaforalla ilmaistuna kyseessä on kaksiteräinen miekka. Omat kuolemat eivät silti ole vain vihollisen varustemieltymyksistä kiinni. Aina ei pärjää niillä kamoilla, joita haluaisi käyttää, vaan monesti pitää varautua ottelemaan vastenmielisesti varustautuneita vastaan.

Kenties aiemman osan hardcore-pelimuotojen suosion vuoksi Modern Warfare 2:ssa myös tavallisissa tiloissa pelaajat kestävät vähemmän osumaa. Osaltaan tästä syystä jätin (tuonnemmaksi) hardcore-pelaamisen, jossa siis kuolee vielä helpommin, friendly fire on päällä ja tähtäin loistaa poissaolollaan. Tappojen saaminen tuntuu muutenkin vaivattomalta, mistä lienee kiittäminen melko räikeää tähtäysapua, jota moninpelissä ei saa kytkettyä pois. Kamera automaattisesti avittaa hieman kohteen seuraamisessa, kun ruudulla liikkuu vihollinen. Lisäksi tähdätessä piippulinja hakee ensimmäiseksi lähimmän vastapuolen pelaajan. Nämä ovat tietysti helpotuksia hiirimäisen tarkkuuden puutteen paikkaamiseksi, mutta samalla kaventavat konsolipelaajien välistä oikeaa tasoeroa.

Muuten moninpeliä on ehostettu parannelluilla ja parilla uudella pelimuodolla. Capture the Flag on lipunryöstöä ja Demolitionissa yritetään tuhota vastapuolen suojelemia kohteita Search & Destroyn tapaan, mutta erona jokaiselle hyökkääjälle on jaettu pommi ja elämiä on käytettävissä loputtomasti. Vanhoista tiloista suositummista löytyy sekä tavallinen että hardcore-versio. Lisäksi muutamassa pelimuodossa toimintaa katsellaan hahmon takaa kuvattuna, mikä osin kompastuu epäreiluuteen: kamera sallii kulmien taakse katsomisen ilman vaaraa omasta paljastumisesta. Kenttävalikoiman suunnittelussa on selvästi yritetty vaikeuttaa kämppäämistä, sillä reittejä tarjotaan sangen monipuolisesti. Uusista kartoista saa etsimällä etsiä umpikujia tai paikkoja, joissa selviäsi vain yhden ulosaukon varmistamisella.

Verkkopuoli on mallikelpoinen kokonaisuus. Miltei mitä pelimuotoa hyvänsä pelaa mielellään, ja kaikille tuntuu tarjottavan jotakin. Eniten valittamisen aihetta antavat kanssapelaajat käytöksellään ja hieman raukkamaisilla varustevalinnoillaan, joista tietyt toivoisi pystyvän kieltämään palvelimen asetuksissa. Kaiken kaikkiaan moninpeliä kuvaavat ilmaisut mutkaton, nautittava ja mainio verkkoräiskintä.

c) tekninen taidonnäyte

Graafisesti Modern Warfare 2 ei ole valtaisa hyppäys edellisosasta, mikä ei silti anna syytä häpeään. Ulkoasu kuvastaa näyttävästi ja katselua kestäen nykypäivän sodankäyntiä eri olosuhteissa. Se, että Internetin pikselinviilaajat todistivat pelin pyörivän teräväpiirtostandardeja alemmalla resoluutiolla, on lähes toissijaista siihen nähden, miten valtaisasti ruudulle syötetään yksityiskohtaisia hahmomalleja tarkasti animoidussa toiminnassa. Hidasteluongelmia esiintyy oikeastaan vain, kun ruutu täyttyy sakeana savuefekteistä. Ja Modern Warfare 2:n mittakaavassa moinen häiriö on pientä.

Osa moninpelin informaatiotulvasta voidaan laskea häiriötekijöiksi. Värikkäiden tekstien, musiikkien ja äänitehosteiden saattelemat tiedot erilaisista tapoista, ylenemisistä tai haasteiden suorittamisista pahimmillaan häiritsevät intensiivistä kokemusta, vaikka vain pikkuruinen ilmoitus ruudun yläreunassa riittäisi. Harmillisesti näitä ei saa säädettyä tai kytkettyä pois. Matsin loputtua on toki kiva tarkastaa mitä kaikkea tuli suoritettua. Esimerkiksi Accolade-pystit palkitsevat ilahduttavasti jo siitä, että pelaaja on tehnyt edes jotain oikein.

Äänimaailman takaa kuuluu ison rahan kahina. Gladiaattori-säveltäjä Hans Zimmer on luonut isänmaallisia lurituksia toimintaa tahdittamaan ja elokuvamaista tunnelmaa nostattamaan. Kun pelin tapahtumatkaan eivät sieltä nynnyimmästä päästä ole, karskin äijämäinen ääninäyttely rakentaa osalle hahmokaartista jopa solidsnakemaista kuolematonta karismaa. Munaa löytyy myös aseäänistä, ja räiskinnän määrä takaa sen, että pauketta riittää.

Modern Warfare 2:n kommandot ja sissit ohjautuvat niin kuin pitääkin, siis jouhevasti. Jokainen näppäin tuntuu pikavalinnalta: minkäänlaista valikkoseikkailua ei tarvita paitsi moninpelissä hahmoluokkaa vaihtaessa. Aseen tai tavaran käyttöönotto käy kätevästi nappia painamalla samoin kuin esteiden yli kiipeäminen. Valmiita kontrolliasetteluita tarjotaan lukuisia, mutta vielä toivoisi mahdollisuutta päättää kaikista näppäimistä itse. Uusissa ajokohtauksissa kulkuvälineet käyttäytyvät helposti hallittavan arcademaisesti, mikä korostaa tilanteiden korkealentoisuutta.

Verkon puolella viiveongelmia koki 100 Mb yhteydellä harvakseltaan, mutta vähäinenkin määrä on enemmän kuin ikinä soisi. Vaikka suurimman osan ajasta kokemus on lähes ongelmaton, Infinity Wardin toivoisi optimoivan verkkokoodiaan päivityksellä. Seuranhakujärjestelmä puolestaan hakee pelaajia yleensä vikkelästi ja pelaamaan pääsee kellon ympäri vaivatta.

d) aikalailla kaikkea yllä olevista?

Modern Warfare 2 toimii kuin vyö ja henkselit yhdessä – se on varma valinta. Syksyn odotetuin sotarymistely tarjoaa yksinpelin menevällä toteutuksella ja moninpelin, jossa riittää tahkoamista aina seuraavaan Infinity Wardin tekeleeseen saakka. Jos ikää ja innostusta riittää nettiräiskimiseen, hankintaa ei tarvitse hirveämmin itselleen perustella. Modern Warfare 2 nostaa riman melkoisen korkealle tekemällä lähes kaiken juuri niin kuin odottaa voi.