On taas se aika vuodesta, kun Dracula linnoineen inkarnoituu maailmaa kiusaamaan. Castlevania: Curse of Darkness on PS2:n toinen Castlevania, ja hyvin paljon edeltäjänsä kaltainen. Tällä kertaa sankarina ei ole Belmont eikä myöskään kukaan muukaan Vampire Killer -ruoskaa huitova sorea nuorukainen. Kaavasta poikkeavan terähampaan ruoskijan lisäksi taistelusysteemi on sorvattu uudeksi, ja perinteiset kertakäyttöesineet ovat väistyneet Innocent Devil -järjestelmän tieltä. Musiikki, hahmot, sarjalle tyypilliset vihulaiset ja taianomainen Konamille tyypillinen tunnelma ovat silti mukana. Vaikka uusin linnaseikkailu ei pääsekään 2D-kaimojensa tasolle, on yritys silti hyvä, todella hyvä.
Viattomia demoneita, onko heitä?
NES-aikoina pahuuden prinssin tuonpuoleiseen ruoskinut Trevor Belmont palautti rauhan maan päälle, mutta Draculan kirous jäi silti piinaamaan Eurooppaa. Kun Hector, entinen Draculan kenraali, astuu hylätyn linnan pihaan kosto mielessään, joutuu hän henkilökohtaisen kostoreissunsa lisäksi viemään Trevorin työn loppuun. Isaac, Hectorin arkkivihollinen, johdattaa pahaa-aavistamattoman Hectorin lähemmäksi pimeyden sydäntä samalla vieden tummanpuhuvat aikeensa päätökseen. Vihan ohjaamana Hectorin pitää vielä kerran turvautua kirottuihin voimiinsa ja manata avukseen pahan vallat. Isaacin johtama kissa-hiiri -leikki pitää otteessaan, ja erilaisissa ympäristöissä seikkailu jaksaa kiinnostaa loppuun asti, vaikka välillä peli sortuukin liialliseen toistoon.
Castlevania: Curse of Darkness on täysiverinen hack 'n slash -peli, joka kuitenkin erottuu edukseen genren muista edustajista muun muassa voimakkaan tunnelman, audiovisuaalisen loistokkuuden ja monipuolisen taistelujärjestelmän vuoksi. Tällä kertaa tosin ruoskat, pyhät polttopullot, ristit ja kirveet on jätetty kaappiin pölyttymään, ja tilalle on luotu ei-niin-pyhä -arsenaali. Viattomia paholaisia takova Hector käyttää matkalla löytämiään pikkudemoneita apulaisinaan. Yleensä pomotaisteluiden jälkeen löytyvät apulaiset toimivat nerokkaasti. Valikosta valitaan haluttu apuri, jota sitten käskytetään yksinkertaisesti digiohjaimen avulla. Jos rahkeet eivät riitä käskyttelyyn, voi pikku beelsebubin laittaa myös auto-moodille. Hyökkäämisen lisäksi nämä pimeyden olennot osaavat myös parantaa Hectorin, avata ovia sekä arkkuja, lennättää Hectorin rotkojen yli, ja mikä parasta, nostaa myös sankarimme kestävyyttä, onnea ja muita ominaisuuksia. Ehkä suurin ilo löytyy silti pokemonmaisesta kehittelystä: viattomia pirulaisia voi nimittäin kasvattaa haluttuun suuntaan, jolloin uuden ulkoasun lisäksi apulaisten liikevalikoima kasvaa.
Luomisen ilo ei silti rajoitu edellä mainittuihin, sillä Hector taitaa myös normaalit sepän taidot. Pelin pahikset pudottelevat kuollessaan raaka-aineita, joita Hector voi käyttää aseiden ja suojien kehittämiseen. Curse of Darknesissa kauppa ja runsaat salapaikat ylivertaisine tavaroineen ovatkin menettäneet jotakuinkin paikkansa. Vaikka salapaikkojen vähyys ärsyttääkin, on uusi systeemi erittäin tervetullut. Erilaisia aseita, suojia ja tavaroita on todella suuri määrä, ja materiaalin keräämistä helpottaa huomattavasti mahdollisuus varastaa. Kyky keventää Draculan kätyreiden taskuja toimii hyvin: jokaisella vihollisella on liike, jonka aikana varastaminen onnistuu. Oikean hetken löytämistä helpottaa vaaleanpunaiseksi muuttuva kursori vihollisen päällä. Vaikka kehittämiseen painottuva systeemi toimiikin hyvin, aivan puhtailla papereilla se ei selviä. Päänvaivaa aiheuttaa se, että tavaran nimen ja ominaisuudet saa selville vasta kun tavara on luotu. Siispä "käyttäisinkö tämän tuohon vai tuohon, vai säästäisinkö nämä" -tyyliset ajatukset kummittelevat päässä. Sikaa ei tarvitse säkissä ostaa onneksi usein, mutta arvokkaan tavaran menettäminen luomisprosessin yhteydessä ärsyttää, ellei heti, niin myöhemmin.
Komboilla koreasti kaverin kanssa
Curse of Darknessista ei löydy esimerkiksi Ninja Gaidenin tyylistä, beat 'em up -pelejä vastaavaa monimutkaista liikevalikoimaa. Sen sijaan Hector painaa menemään pienellä, mutta pirun toimivalla kombo-systeemillä. Neliö toimii liikesarjojen aloittajana ja ympyrällä kombo lopetetaan. Riippuen aseesta ja asetyypistä on liikkeitä eri määrä. Esimerkiksi miekalla voi tehdä parhaimmillaan viiden iskun sarjan, ja jokaisen iskun jälkeen on mahdollista lopettaa liikesarja erikoisiskulla. Siispä jokaisen normaalin iskun jälkeen voi suorittaa vaihtelevan erikoishyökkäyksen. Aseita on suuri määrä, ja jokaiselle asetyypille on käyttönsä. Nyrkkirauta esimerkiksi mahdollistaa Norriksen kierrepotkuakin nopeammat kombot, ja vastaavasti kirves lyö jopa vastuksen suojauksen läpi. Aseiden jalostuksen mukana pelaaja saa myös käsiinsä aina vain erikoisemmat ja tehokkaamat lopetusliikkeet. Oman lisänsä komboiluun tuovat Innocent Devilit, jotka voivat jatkaa komboa mikäli pelaajan ajoitus on hyvä.
Tärkeä osa taistelua ovat myös väistöliikkeet ja torjuminen. Varsinkin torjumisen hallitseminen palkitaan, sillä täydellinen torjunta aiheuttaa vastuksessa tasapainon menettämisen, ja antaa Hectorille sydämiä, joita Innocent Devilit käyttävät. Sydämien lisäksi pelaajan asetottumukset vaikuttat myös apureiden kehitykseen. Aseesta riippuen pahikset pudottavat erilaisia kristalleja, jotka vaikuttavat suoraan pikkupirujen kehittymiseen. Jos vaikkapa haluaa Wingosauruksesta Crimsonin, pitää vastuksia kurittaa miekalla tai kirveellä. Tietyissä tapauksissa eteneminen ei edes onnistu, ellei pelaaja omista tietynlaista apulaista.
Vakuuttavaa mutta valitettavan putkimaista
Okkultismista, saduista, myyteistä ja kirjallisuudesta hirviö-, ase -ja ympäristövarastonsa ammentava Castlevania on aina kiehtonyt mystisyydellään. Vastaan kävelee mitä oudoimpia olentoja aina ylisuurista demonisista pöllöistä klassisiin harpyija-lintuihin ja zombeihin. Vaikka Curse of Darknessin tapahtumat eivät tällä kertaa tapahdu Draculan linnassa, ovat perinteiset ympäristöt tälläkin kertaa läsnä: kellotorni, maanalaiset rauniot ja hämyinen metsä, näin muutama mainitakseni. Valitettavasti 3D-ympäristössä osa Castlevanian taikaa on poissa. Kellotorni ei enää ärsytä lentävine medusa-päineen, veden alla ei kahlata tuttuun 2D-tapaan eikä linnan esipihalla juosta kohti suuria portteja. Sarjan aiemmille osille ominainen eri alueiden haastavuus on siis poissa. Kuitenkin ehkä heikoin lenkki ovat staattiset, putkimaiset ympäristöt. Pelissä kaikkea tuntuu vaivaavan näkymättömät suorat seinät. Luolien kaartuvat perustukset ovat vuorattu 90 asteen näkymättömillä seinillä. Vesilähteen päälle tai sen yli ei voi hyppiä, sillä se on päällystetty näkymättömällä kuutiolla ja niin edespäin. Periaatteessa peli koostuu suorista käytävistä ja neliömäisistä huoneista. Paria poikkeusta lukuunottamatta Curse of Darknessin tasosuunnittelua vaivaa pahanlaatuinen funktionalistinen kulmikkuus, vaikka ympäristöjen kuuluisi edustaa kaartuvaa gotiikkaa. Kaikesta huolimatta Curse of Darkness onnistuu tunnelman välittämisessä paremmin kuin Castlevania: Lament of Innocence.
Vastapainoksi pelin osittain halpamaiselle tasosuunnittelulle Curse of Darknessissa on käsittämättömän hyvä äänimaailma. Ei ole ollenkaan liioiteltua sanoa, että ääninäyttely on muistettavinta aikoihin. Shakespearemaista englantia suoltavat hahmot ovat erittäin eläviä, ja esimerkiksi Isaac onnistuu eräänä tyylikkäimmistä ja puhtaasti pahimmista hahmoista koskaan. Musiikki on tuttua Michiru Yamanea, jotain käsittämättömän upeaa. Paria poikkeusta lukuunottamatta pelin musiikki onnistuu täydellisesti. Jo Lament of Innocencessa havaittu tyylimuutos hieman koneellisempaan musiikkiin saavuttaa Curse of Darknessissa huippunsa. Äänimaailman rinnalla Ayami Kojiman taiteilemat hahmot vakuuttavat. Edellä mainittu Isaac, pelin päähahmo Hector ja Dracula ovat erittäin voimallisia ja muistettavia hahmoja. Taiteellisesti peli on puhdasta ilotulitusta aina kansikuvasta välivideoihin.
Kun IGA päätti jatkaa Castlevanian 3D-linjaa Nintendo 64 -floppausten jälkeen, kaivoivat sarjan uskollisimmat fanit jo omia ruoskiaan esiin. Lament of Innocence kuitenkin todisti, että sarja pärjää paperimaisemien ohella myös kolmiulotteisissa ympäristöissä. Vaikka Castlevanian taianomainen tunnelma on osa osalta haalistunut ja siirtyminen 3D:hen on vahvistanut tätä ilmiötä entisestään, ei Curse of Darkness silti petä. Uusimman osan ongelmat löytyvätkin juuri tasosuunnittelun ja välillä täysin järjettömän kameran alueilta. Pelinä Curse of Darkness on varsin menevä toimintaseikkailu. Castlevaniana uutukainen ei silti pärjää yhtä hyvin. Tästä huolimatta luvassa on kevään tyylikkäintä ja monipuolisinta toimintaa. Konamille ominaiset runsaat bonukset ja moodi, jossa päästään pelaamaan Trevorilla lisäävät pelin ikää runsaasti, eikä noin 14 tunnin seikkailu muutenkaan ole erityisen lyhyt. Konamin rakastettu pelisarja kaipaa jo pahasti muutosta, eikä vanhoilla jipoilla pärjätä enää paria osaa kauempaa. Muutosta odotellessa suosittelenkin syventymään Hectorin tyylikkääseen kostoretkeen.
