Vuodesta 1986 lähtien ovat pelaajat saaneet yhä uudestaan ja uudestaan vaeltaa öisen kreivin linnaan, ja kukistaa mokoman ihmiskuntaa kiusaavan verenimijän. Castlevania-sarja on vuosien saatossa muuttunut, mutta Midaan kosketuksenomainen loistokkuus ja arvokkuus ovat säilyneet, ja fanikanta on pysynyt vahvana uskollisesti. Oli sankarina sitten miehekkään muskelinen ruoskija Belmont, loitsuja viskova Belnades tai androgyyni nuorukainen, on Castlevania toisensa jälkeen vakuuttanut. Vuosi 1997 oli silti erittäin merkittävä niin pelisarjalle kuin pelaajillekin, sillä muuan mies Iga (Koji Igarashi) päätti viedä Castlevanian seuraavalle tasolle. Metroidmaisesti yhdistelemällä tasoloikintaa, seikkailua, ongelmanratkontaa ja laajoja alueita loi Iga 2D-pelien kuninkaan, Castlevania: Symphony of the Nightin. Nyt vuosia myöhemmin kyseisen pelin perijät pyörivät pelaajien koneissa – taskukoossa. GBA:n linnaseikkailut olivat menestystarinoita, jotka lähentelivät Symphonyn mestarillisuutta. Parhaiten GBA:n kolmikosta onnistui Aria of Sorrow. Aariasta on siirrytty aamunkoittoon, sillä uutukainen sarjassa on Castlevania: Dawn of Sorrow, ensimmäinen pelisarjan jatko-osa. Uudella tehokkaammalla alustalla ja muutamalla DS:n mahdollistamalla jipolla sielujen keräily tuntuu entistäkin paremmalta. Iga, onhan seuraava kannettava Linnavaanija jo tekeillä, onhan?
Sielut parempiin suihin
Dawn of Sorrow saa alkunsa, kun normaaliin arkeen palannut Soma somailee ystävänsä kanssa. Kesken jutustelun pahamaineisen kultin edustaja hyökkää kätyreineen, mutta Soma onnistuu puolustamaan itseään vapauttamalla uinuneet voimansa. Hetken kuluttua tuttu porukka kolkutteleekin jo pahisten ovea. Aria of Sorrow'sta tutut Hammer, Yoko, Julius ja Arikado lyöttäytyvät Soman kanssa yhteen, ja tunkeutuvat vihollisen tukikohtaan. Lumisesta kylästä alkava seikkailu tuntuu turvallisen tutulta, ja aiempaa osaa pelaamattomatkin pääsevät tarinaan mukaan, kiitos prologin.
Entisen osan tapaan päähahmona komeilee nuori Soma, jolla on kyky varastaa vastustajiensa sielut. Kiitosta kerännyt systeemi toimii hyvin, sillä jokaisella vihollisella on sielunsa annettavana, ja jokainen sielu tuo uuden kyvyn. Sieluja on kolmenlaisia: bullet-, guardian-, ja enchant-tyyppisiä. Bullet-tyypin sielut mahdollistavat taikuuden ja erilaisten aseiden käytön, guardian-sielut luovat apureita, kilpiä sekä muodomuutoksia, ja enchant-sielut parantavat hahmon ominaisuuksia. Pelaaja voi esimerkiksi loitsia salamoita ukkoslinnun tapaan, manata suuria apureita avukseen ja nostaa INT-arvoaan taikuutta käyttävän vihollisen sielulla. Sieluja voi myös kehittää, mikä on erittäin tervetullutta. Aria of Sorrow'ssa tätä mahdollisuutta ei ollut, mikä tarkoitti periaatteessa sitä, että suurin osa sieluista kävi turhaksi pelin loppupuolella. Dawn of Sorrowissa pelin alkupuolen ankea kyky voi hyvinkin osoittautua erittäin hyödylliseksi, jos sielua viitsii kehittää hieman. Kehitys tapahtuu yksinkertaisesti keräämällä sama sielu uudestaan ja uudestaan, kunnes se saavuttaa täyden tason. Sieluja voi myös käyttää uusien aseiden luomisessa. Jokaisen asetyypin (katana, kirves, keihäs, miekka jne) voi kehittää täydelle tasolle, joten ruosteisesta miekasta voi luoda esimerkiksi hyytävän jäämiekan tai liekehtivän tulimiekan. Kaikkien sielujen keräämiseen kuluu useita tunteja, ja omaa kokoelmaansa onkin hyvä kasvattaa vaikkapa ystävän kanssa vaihtelemalla.
Tasolaahustelua ja tutkimista toiminnasta tinkimättä
Dawn of Sorrow on RPG-vaikutteinen toimintaseikkailu edeltäjiensä tapaan. Pelaaminen koostuu suurien alueiden tutkimisesta, kevyehköstä ongelmanratkaisusta, keräilystä ja näyttävistä pomotaisteluista. Pelin linna on jaettu useisiin eri alueisiin, mutta kerrallaan pelaajalle on yleensä auki yksi tai kaksi sektoria linnasta. Tämä siksi, että etenemiseen vaaditaan yleensä jokin tietty kyky tai esine. Harhailla ei paria poikkeusta lukuunottamatta tarvitse, sillä etenemiselle pakolliset kyvyt löytyvät lähes aina tasopomon taskuista. Erilaisia esineitä pelissä on suuri määrä. Kaupasta ostettavien tavaroiden lisäksi linnan ilkeät asukkaat pudottelevat keräiltävää aina piirakoista miekkoihin. Vaikeustaso pelissä on ainakin Castlevania-konkareille ehkä liian helppo. Muutamaa tasopomoa ja aluetta lukuunottamatta peli ei pahemmin heitä kapuloita Soman rattaisiin, vaan heittää pelaajan eteen toinen toistaan helpompia vihollisia. Alussa toki saa olla varovainen, ettei kuolema korjaa somaa sankaria, mutta hyvin pian pelaaja huomaa, että suurin osa möröistä sylkee sielunsa pihalle jo parista iskusta. Jos alussa onnistuu onnekkaana saamaan yhden tai pari voimakasta sielua, helpottuu eteneminen jo entisestään.
DS:n kosketusnäyttöä ei ole Dawn of Sorrow'n tapauksessa onneksi käytetty väärin, vaan koskettelu on suosiolla jätetty taka-alalle. Kosketusnäytön käyttö rajoittuu oikeastaan pomotaisteluiden jälkeisiin, viimeisinä niitteinä toimiviin sinetteihin. Jos sinetin piirtäminen epäonnistuu, kerää vastus itselleen hieman lisää elämää ja taistelu jatkuu. Mistään mullistavasta ei ole kyse, mutta moinen temppuilu tuo oman makean lisänsä peliin. Pääasiallisesti Dawn of Sorrow on mielekästä, addiktoivaa ja sopivan haastavaa tasoruoskintaa. Perinteinen Hard-vaikeustaso ja bonus-hahmojen aktivointi tuovat kaivattua lisähaastetta sekä pidentävät pelin elinikää. Erilaista kikkailua ja säätöä riittää myös mielin määrin, joten tasapaksuksi öinen seikkailu ei missään vaiheessa mene.
Kuoleman kauniit kasvot ja väristykset
Pelillisesti ja audiovisuaalisesti Dawn of Sorrow on sarjan parasta tasoa. Harmony of Dissonancen tapaan joka toinen pomo ei ole paikallaan seisova ja kömpelö jätti, eikä yksityiskohtien puute pääse tällä kertaa häiritsemään. Symphony of The Nightin tyyliin linna on todella yksityiskohtainen ja vaihteleva. Muutamilla alueilla kolmiulottoiset taustat ja efektit vakuuttavat sekä ihastuttavat, ja taustojen rikkaus aina istuttavista tuoleista omaperäiseen arkitehtuurin ansaitsee erityismaininnan. Toisaalta muutamat alueet ovat todella karkeita ja hutaistun oloisia, varsinkin pelin viimeinen taso, joka on tietyllä tapaa jo rimanalitus. Kliseinen helvetin liekit/soluiset seinämät/pyörivät ulottuvuudet –teema ei todellakaan iske ja toimi. Keskinkertaisuus vaivaa myös paria muuta aluetta, mutta sama vaiva oli myös GBA-Castlevanioissa. Tasosuunnittelussa ainoastaan Symphony of The Night on onnistunut täydellisesti, joten ainakin jotain parannettavaa Konamin pojilla on.
Musiikkipuoli on sitä, mitä tältä pelisarjalta on aina odotettu ja aina sitä on saatu: todella laadukasta, mukaansatempaavaa, energistä ja kaunista musiikkia. Konamin hovisäveltäjä Michiru Yamane ei ole tällä kertaa täyttänyt pahuuden linnaa sävellyksillään muutamaa biisiä lukuunottamatta. Tästä huolimatta Michiru on toiminut laaduntarkkailijana ja se kuuluu. Tuttuja CV-biisejä mukana on, kuten pitää, ja uudet sävellykset ovat onnistuneita ja hyvin alueisiin sopivia. Kaksiulotteisuudesta huolimatta peli onnistuu luomaan majesteettisen, laajan ja arvokkaan tunnelman. Välillä sitä vain pysähtyy katselemaan upeita rakennuksia, yksityiskohtia ja kokonaisuuksia. Laatuun ei todellakaan voi koskaan panostaa liikaa, ja ylimääräiset tunnit laadun hiomisessa tuntuvat ja merkitsevät. Jopa hahmojen satunnaiset huudahdukset kuulostavat hyvältä, mikä on jonkin sortin saavutus sekin.
DS:lle ei ole paljon pakko-ostoksia, mutta Dawn of Sorrow on selvästi yksi sellainen. Kaksiulotteisuuden ja "vanhahtavan" pelimekaniikan ei kannata antaa häiritä, sillä niiden alta paljastuu todellinen mestariteos. GBA-Castlevanioiden levikki oli aikoinaan surkea, eikä niitä tuntunut löytyvän mistään. Peliliikkeistäkin sai vain "eipä ole tuollaista peliä näkynyt…" –tyylisiä kommentteja. Vastaava vääryys harmitti niin pelaajia kuin myyjiäkin, ja nyt vuosien jälkeen pelaajat maksavat itsensä kipeiksi ostamalla GBA-Castlevanioita korkeilla hinnoilla. Pienimuotoinen ja epäitsekäs seikkailu paikallisissa kaupoissa Dawn of Sorrowin puolesta paljastaa onneksi, että ainakin sarjan uutukaista on hyvin tarjolla. Jos olisin Belmont, ruoskisin jokaisen pelaajan kauppaan ostamaan Dawn of Sorrow'n. Valitettavasti en ole, joten toimikoon tämä arvio eräänlaisena raippana.
