Crash Bandicoot: Mind over Mutant

Crash Bandicoot hyppäsi kengurun lailla pelaajien tietoisuuteen vuonna 1996, kun pussimäyrän ensimmäinen seikkailu julkaistiin PlayStationille. Naughty Dogin tuotos valloitti erinomaisella tasohyppelyllään monen koviksenkin sydämen. Crashin debyytistä on ehtinyt kulua jo yli kymmenen vuotta, joiden aikana peliala on kasvanut ja kehittynyt valtavasti. Crash ei kuitenkaan ole viitsinyt hankkia päälleen edes uusia housuja.

Jokainen tasohyppelyä joskus pelannut tajuaa välittömästi Crash Bandicoot: Mind over Mutantin idean. Pussimäyrä hyppii ja pomppii menemään putkimaisissa ympäristöissä, joihin on anteliaasti ripoteltu kerättäviä esineitä. Tasaiseen tahtiin eteen pomppii vihulaisia, joita mätkitään turpaan. Crash osaa edellisosasta tuttuun tapaan kaapata isommat viholliset haltuunsa, jolloin taisteleminen sujuu entistä helpommin. Välissä eteneminen vaatii tiettyjen vihulaisten erityistaitojen hyödyntämistä, ja toisinaan vastaan asettuu perinteisiä tasopomoja, mutta turhan monimutkaisia pulmatilanteita ei tarvitse pelätä.

Mind over Mutant on suunniteltu yksinkertaiseksi ja helposti lähestyttäväksi – jopa siinä määrin, että kokenut pelaaja ehtii tylsistyä sisältöön aivan liian nopeasti. Peli yrittää kyllä luoda jonkinlaista koukkua antamalla mojo-pallukoiden keräilemisestä Crashille uusia kykyjä. Tasopäivityksiä jaetaan liian vähän ja liian epäselvin vaikutuksin, jotta ne jaksaisivat kiinnostaa. Taisteluista puolestaan pyritään saamaan mielenkiintoisempia kertoimella, joka vaikuttaa kerättyjen pisteiden määrään. Kerroin kasvaa onnistuneiden iskujen kertyessä, jos Crash ei pääse siinä välissä vahingoittumaan. Pisteitä ei kuitenkaan jaksa miettiä, kun taisteluista selviää ilman kummempia taktiikoitakin nappeja rämpyttämällä ja hyppimällä. Toisaalta maisemat suorastaan pursuavat mojoa, joten keräämistä saa harrastaa kyllästymiseen saakka, jos se vain jaksaa innostaa.

Militantti mutantti

Pelillinen tasapaino on reippaasti kallellaan taistelemiseen. Ympäristöissä ei ole käytännössä mitään tutkimista, sillä Crash seikkailee näennäisen avoimesta pelimaailmasta huolimatta rajatussa putkessa. Tämä johtunee pitkälti siitä, että pussimäyrää seuraavaan kameraan ei voi vaikuttaa lainkaan. Kuvakulma ei liikahda mihinkään, vatkasi oikeaa tattia kuinka paljon hyvänsä. Tämä häiritsee varsinkin aluksi, kun rajoitukseen ei ole tottunut. Erityisen hankalaksi tilanne muuttuu, jos pelaajan on palattava taaksepäin, sillä tuolloin eteensä ei näe kunnolla. Staattinen kamera vaikeuttaa myös ympäristöjen kolmiulotteista hahmottamista, mikä puolestaan tekee tasohyppelystä paikoin tarpeettoman hankalaa. Tallennuspisteitä jaellaan tiuhaan tahtiin, joten ainoaksi turhautumisen aiheeksi jää jatkuva reissaaminen tylsän pelimaailman laidalta toiselle.

Toisaalta kameran rajoittaminen on jopa varsin ymmärrettävä päätös. Monille vähemmän pelaaville ihmisille juuri kahden tatin yhteistyö on se nihkeimmin sisäistettävä konsepti. Suunnittelulla varmistetaan, että kaikille annetaan mahdollisuus. Seikkailuun pääsee osallistumaan myös kaverin kanssa, jolloin toinen ottaa ohjaksiin Crashin Coco-siskon. Loikkiminen on kahdestaan yhtä hauskaa kuin yksinkin.

Kun maailma tuntuu hajoavan

Kerronnallisesti Mind over Mutant on kaikessa pähkähulluudessaan varsin mainio osuvan huumorinsa ansiosta. Neo Cortex punoo jälleen pahoja juonia pussimäyrien menoksi lähettämällä Vamppisaaren asukkaille ilmaiset virtuaalikypärät. Crush ja Coco joutuvat kiehtovien laitteiden pauloihin, jolloin Cortexin maailmanvalloituksen estäminen jää Crashin tehtävälistalle.

Mainiosti toteutetut välinäytökset ovat pelin ehdoton kohokohta, vaikka ne eivät onnistukaan aina tarinan kuljettamisessa mairittelevasti. Videoiden tyyli vaihtelee Dragon Ball Z:tä ja South Parkia mukailevasta piirretystä animoituun käsinukkenäytelmään. Huumoria revitään irti blogeista ja kulutuskulttuurista, joten myös vanhemmalle yleisölle riittää hihiteltävää. Peli on lokalisoitu täysin ääninäyttelyjä myöten. Tavallisia lauantaiaamun piirrettyjä sietäville toteutus on varmasti riittävän laadukas. Peli valitsee kielen konsolin asetusten perusteella, joten maata vaihtamalla käyttöön saa englanninkielisen ääniraidan, jolla riehuvat muun muassa Marcus Fenixinä paremmin tunnettu John Di Maggio ja Nathan Drakena pleikkaritytöt hurmannut Nolan North.

Viihdyttävät välinäytökset eivät kuitenkaan auta nostamaan Crashia suosta, johon tuikitavallinen suunnittelu on sen ajanut. Yksinkertaisessa audiovisuaalisessa toteutuksessa sekä helpoissa kontrolleissa ei ole sinänsä mitään ongelmaa, mutta itseään toistava pelimekaniikka ja hiukan hengettömät ympäristöt jättävät kokeneemman pelaajan kylmäksi kuin jäärotan – tämä kaikki on totta totisesti nähty aikaisemminkin. Nuorempaa ja vähemmän pelaavaa yleisöä tämä ei välttämättä haittaa, kun kaupan päälle tarjotaan tuhdisti pelattavaa ja täysimittainen lokalisaatio. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kehittäjiltä voisi vaatia enemmän yritystä.