Oli Dan Brownin kirjallisista ansioista mitä mieltä tahansa, on hän kiistatta yksi tämän hetken kuumimmista kirjailijoista. Kolme kirjaa aikaisemmin kirjoittanut Brown löi itsensä lopullisesti läpi kohutulla Da Vinci koodilla. Esikoisteos Digital Fortress (1998) sijoittuu NSA:n tukikohtaan, jossa naispuolinen päähenkilö joutuu taistelemaan korruptoitunutta organisaatiota vastaan, kun NSA:n supertietokoneet kohtaavat murtamattoman salakirjoitusalgoritmin.
Kaksi vuotta myöhemmin Brown keksi menestysreseptinsä kirjoittaessaan ensimmäisen Robert Langdon -kirjansa Angels&Demons. Harvardilaisprofessori Langdon kutsutaan hätiin, kun muinainen salaseura juonittelee Vatikaanin pään menoksi uuden paavin valinnan aikaan. Vuorokauden sisään mahtuva seikkailu halki Rooman historiallisten rakennusten sisältää faktaan sekoitettua fiktiota, tunnettuja monumentteja, salaliittoja korruptoitunutta kirkkoa vastaan ja jännittäviä salaisuuksia.
Vastikään suomennettu Meteoriitti (Deception Point, 2001) esittelee NASAn pimeämmän puolen, kun pohjoisnavalta löytynyt hämmästyttävä löytö on mullistaa maailman. Mutta varsinaisen pankin Brown räjäytti vuonna 2003, kun "Angels&Demons part 2" (eli Da Vinci Code) löysi tiensä kirjakauppojen hyllyille. Langdon kutsutaan jälleen hätiin, kun muinainen salaseura juonittelee Vatikaanin selän takana. Vuorokauden sisään mahtuva seikkailu halki Pariisin historiallisten rakennusten sisältää faktaan sekoitettua fiktiota, tunnettuja taideteoksia, salaliiton korruptoitunutta kirkon lahkoa vastaan ja jännittäviä paljastuksia. Kirjallisesti heppoinen tekele on nopeata ja osittain jopa kiehtovaa luettavaa, mutta suurin syy DVC:n menestykseen on sen tapa hämärtää tarun ja todellisuuden välistä rajaa. Mikä graalin malja oikeasti oli, mikä oli Jeesuksen ja Maria Magdaleenan todellinen suhde, mikä on Merovingi-suvun tarina ja mikä salaisuus piilee Mona Lisan hymyn takana.
Kirjan jättimenestyksellä ei voinut olla kuin yksi seuraus. Siitä oli pakko tehdä elokuva, eikä maailmanvalloituksesta tule mitään ilman samannimistä peliä. The Collectiven kehittämä ja 2K Gamesin julkaisema peli onkin tuotu "syventämään" fanien kokonaisvaltaista DVC-kokemusta.
Ei näytä Tom Hanksilta
Elokuvasta innostuneiden pettymykseksi on heti alkuun todettava, että tämä lisenssituote perustuu nimenomaan kirjaan, ei elokuvaan. Langdon ei ole Hanksin näköinen, Sophie Neveu ei muistuta lainkaan Audrey Tautouta eikä koko pelissä ole mainittu elokuvaa muualla kuin Ron Howardin verran kiitoksissa. Peliä on siis kehitetty kirjasta innostuneena, ja leffasta on kopioitu ainoastaan julkaisupäivä julkisuuden hyödyntämiseksi. No, eihän se haittaa, elokuvalisenssihän ei ole tae laadukkaasta lopputuloksesta, joten tässä voisi olla ihan toiveikas, eikös juu.
No ei!
Vaikka DVC ei ulkoisesti ole ihan nykypelien ruminta kastia, ei sitä järin kauniiksikaan voi kehua. Kontrollit sentään toimivat - vaikka kameran pystyohjausta ei saakaan käännettyä päinvastaiseksi - mutta näytön aika ajoin tukkiva jättimäinen päähenkilö ja yllätyksellisesti kiviseinää kuvaamaan kääntyvä kamera tekevät kokemuksesta välillä melko tuskaisen. Äänimaailma toimii, Sophien ja Robertin toistelemat fraasit alkavat ärsyttää vasta parin tunnin jälkeen. Ranskalaishahmojen feikattu aksentti tosin nyppii jo ensikuulemalla. Musiikki reagoi menneisiin tapahtumiin indikoimalla, että äsken oli jännä kohta.
Kuin kirjaa lukisi
DVC on hyvin yksinkertainen point-and-click-seikkailu, jossa tutkitaan sieltä täältä löytyviä esineitä tai muita kohteita vierittämällä kameraa kiinnostavan kohdan päälle. Joskus näistä kiinnostavista kohdista saa jotain irti pelkästään tiiraamalla tarkemmin, joskus niihin täytyy käyttää jotain varustevarastosta löytyvää esinettä. Oikein monimutkaiseksi tilanne käy, kun kaksi esinettä (kuten saippua ja harja) täytyy liittää toisiinsa ennenkuin tällä yhdistelmällä voi käsitellä kohdetta.
Ylivoimaisesti parasta antia ovat erilaiset arvoitukset. Päähenkilöt löytävät joka puolelta tekstinpätkiä ja runoja, jotka vihjailevasti kertovat salasanoista tai muista tavoista availla salattuja ovia, luukkuja ja laatikoita. Osa vihjeistä on täydellisen ilmiselviä, osan kanssa joutuu hiukan hieromaan aivonystyröitä. Osa ratkeaa yritys-erehdys-menetelmällä.
Juonellisesti DVC on hyvin uskollinen alkuperäisteokselle. Henkilöihin ei ole kehitetty yhtään enempää persoonallisuutta kuin mitä kirjan sivuilta on voinut lukea, ja toisaalta kaikki juonenkäänteet ovat kirjan lukeneelle tuttuja. Itse en voinut välttyä ajatukselta "miksi ihmeessä minä tätä pelaan, olen jo lukenut kirjan", sillä peli ei tuo tarinaan mitään muuta uutta kuin ajoittaiset tappelut munkkien, poliisien tai sveitsiläispankin vartijoiden kanssa. Ai niin, onhan yksi asia muutettu: Opus Dei -lahkon nimi on muutettu jostain syystä Manus Deiksi. Onhan se hyvä että peli ei ärsytä ketään muuta kuin pelaajaa.
Da Vinci Code -kirja kulkee hyvin pitkälti keskustelujen varassa, ja myös pelissä keskustellaan paljon. Paaaljon. Ihan kaikkea ei kuitenkaan tarvitse kuunnella henkilöiden välisistä keskusteluista, historiallisia faktoja rakennuksista, henkilöistä ja Leonardo da Vincin teoksista voi lukea myös johtolankaluettelosta. Johtolangat on jaettu ryhmiin, kuten taide, ihmiset, historia ja paikat, ja ne on järjestetty kätevästi aakkosellisesti, eikä esimerkiksi löytöjärjestykseen siten, että viimeisimmät löydökset olisivat listan ylimpinä. Osassa ryhmistä on vihjeitä useita kymmeniä, joten kun haluaa lukea William Shakespearesta, saa listaa rullailla hi-taas-ti pohjalle asti.
Joskus DualShockin iskunkestävyys on pahasti koetteilla.
Väkivalta on paras ratkaisu
Koska ongelmanratkaisu on tylsää, on Da Vinci Codeen onneksi liitetty pikku nyrkkitappeluita. Viholliset väijyvät joka paikassa, ja jännityksen ylläpitämiseksi sankarimme jättävät aina perässään ovet auki, jotta vainoajat pysyvät mukana. Taistelumekanismi on yksinkertainen: vihollisen hyökätessä, joutuu aina ensin puolustuskannalle. Puolustautuakseen täytyy painella ruudun alalaidassa ilmoitettuja nappeja, jotka ovat (järjestyksessä) neliö, ympyrä, neliö, ympyrä, kolmio. Joskus noista vain neljä tai kolme ensimmäistä.
Jos ei halua ottaa lisää turpaan, painetaan seuraavaksi neliötä, jolla hyökätään itse. Tällöin alareunaan ilmestyy kolmen-viiden napinkuvan rivi, ja hyökkäys suoritetaan napauttamalla näitä nappeja sillä aikaa, kun hidastetusti liikkuva vihulainen on kopauttamassa sankaria päähän. Onnistunut suoritus palkitaan jiu-jitsu-liikesarjalla, joka aiheuttaa jonkin verran damagea. Vastustajan sitkeydestä riippuen hyökkäys suoritetaan joitakin kertoja ja lopuksi painikumppani kammetaan judo-heitolla kanveesiin. Tappelut ovat helppoja, ärsyttäviä ja turhia.
Nappuloita ja tatteja pääsee painelemaan myös ovia voimakeinoin aukoessa. Joskus rasti-nappulaa hakataan munalukkoa auki leikatessa, joskus tatteja liikutellaan ylös-alas, kun väännetään jotain juuttunutta vipua toiseen asentoon. Toimintalogiikka erilaisissa tilanteissa aukeaa nopeasti, ja esteiden läpäiseminen käy pian puuduttavaksi rutiiniksi.
Pelin naurettavuus nousee aivan omiin sfääreihinsä aina, kun albiinomunkki Silas ilmestyy kuvioihin. Lordi Teabingin kartanossa Silas hyökkii sankariemme päälle, ottaa yhden iskun ja juoksee pois. Ja palaa seuraavassa huoneessa taas ottamaan sen yhden iskun. Lopuksi paha poika taltutetaan ampumalla tätä BALLISTALLA! Myöhemmin samainen punasilmä jahtaa Langdonia ysimillisen kanssa, mutta kulkee vain kävelyvauhtia että Robertilla olisi jotain mahdollisuuksia.
Koodi murtuu helposti
Da Vinci Coden pelaa läpi nopeasti. Itselläni meni yhden viikon arki-illat, koska en yksinkertaisesti kestänyt paria tuntia kauempaa kerrallaan. Kenttiin on piiloteltu erilaisia "salaisuuksia", kuten planeetta-symboleita ja da Vincin piirroksista tehtyjä pienoismalleja. Arvoa näillä on sen verran, että muutenkin täyden johtolankalistan perään saadaan ympättyä tietoa esimerkiksi Leonardon speksaamasta panssarivaunusta. Näiden lisäksi peliä suorittamalla saa avattua myös lisämateriaalia, eli konseptipiirroksia. Elokuvasta ei ole mitään mainintaa täälläkään, edes traileria ei levyltä löydy.
Varsinaisen juonellisen osuuden päätteeksi voi kaikki yhdeksän tehtävää ottaa uudelleenkäsittelyyn yksitellen (vaikken keksi yhtään syytä, miksi), ja näiden lisäksi voi Louvreen ja Rosslynin kappeliin palata tutkimaan aarteita ilman tehtäväpaineita.
Köyhät ekstrat tuntuvat oikein alleviivaavan sitä, miten laiha peli Da Vinci Code on. Jos arvoitukset voisi ratkaista ilman tappeluita ja ilman tylsää juoksentelua pitkin tylsiä käytäviä, olisi pelattavaa pariksi tunniksi. Kokemus olisi näin huomattavasti mieluisampi, mutta täyttä hintaa olisi vielä vaikeampi perustella. Kaikkein eniten Da Vinci Codesta saa irti jättämällä pelin kauppaan ja lukemalla kirjan uudestaan.
Ja jos salakirjoitus kiinnostaa, niin tästä voi aloittaa:
