Ja takki kääntyy
Tecmon Playstationeilta tuttu mätkintäpelisarja Dead or Alive tunnetaan erityisesti sen kauniimman sukupuolen muhkeista rinnuksista sekä laajoista taistelupaikoista, joissa pystyy potkimaan vastustajan esim. sisätiloista ikkunan läpi kadulle. Pelipajan hypättyä Microsoftin leiriin sarjan uusin osa ilmestyi vain Xboxille ja nyt olisi tarkoitus ottaa selvää mihin sen rahkeet riittävät.
Namia silmille
Yhtään sen enempää jaarittelematta on todettava heti alkuun se tosiasia, että Dead or Alive 3 on graafisesti häkellyttävän kaunis peli. Peliä ihastellessa huomaa selvästi Tecmon todella tutustuneen Xboxin tarjoamiin mahdollisuuksiin ja myös käyttäneen niitä oivallisesti hyväkseen pelin visuaalista ilmettä luotaessa. Yksityiskohtien määrä on valtava, upeilta näyttäviä heijastusefektejä ei olla säästelty, kaikki tekstuurit näyttävät skarpeilta eikä pahempia sahalaitojakaan esiinny missään vaiheessa. Peli myös pyörii sulavasti tilanteesta ja paikasta riippumatta, joten ruudunpäivityksen notkahtamista on turha yrittää laittaa syyksi kaverisi tyrmätessä sinut. Edeltäjilleen uskollisesta DOA3:sta löytyy myös mukavasti naiskauneutta ja lihaksikkaita miehiä niin vanhojen kuin myös kokonaan uusien hahmojen voimin. Kaikki pelin 16 erehdyttävästi Tekkenin mieleen tuovaa hahmoa ovat mallinnettu tarkasti, eikä animoinnissakaan ole sorruttu pahempiin virheisiin. Erityismaininnan ansaitsevat aidosti hahmojen liikkeiden mukaan liikkuvat vaatteiden helmat, pitkät hiukset yms. Kaiken kaikkiaan pelin visuaalinen puoli on esimerkillisesti toteutettu.
On aika tehdä komboja
Pelin edelliset osat ovat pelattavuutensa puolesta jakaneet pelaajia aika lailla kahteen leiriin, eikä DOA3 tee tässä poikkeusta. Pelin taistelusysteemi on hyvin pitkälle pitkiin comboihin perustuva, eikä lyhyillä parin iskun osumilla tai heitoilla vaativan tasoista vastustajaa kaadeta. Joidenkin mielestä ongelmat tulevat juuri siinä, että comboja tai vastaiskuja ei välttämättä tarvitse opetella hiki pinnassa yön pikkutunneilla viikonlopun peli-iltaa varten, vaan riittää kunhan omaa vikkelät sormet ja rämpyttää mitä sattuu. Okei, kyllähän näinkin voi vähän aikaa pärjätä, mutta oikein tehokkaat jalkoja ja käsiä käyttävät yhdistelmäcombot vaativat jo kohtaisen pitkiä näppäinyhdistelmiä eikä ole kovin todennäköistä, että tällaisen onnistuisi tietämättään näpyttelemään. Omasta mielestäni vain harjoittelu tekee mestarin tässäkin pelissä. Harjaantuneena taistelijana voit taktikoida paremmin, torjua iskuja ja väistellä vastustajan iskuja sekä tehdä niistä tehokkaita vastaiskuja. Harjoitus parantaan huomattavasti myös suuressa roolissa olevaa hyökkäysten sekä torjuntojen oikeaa ajoitusta. Sitä en kuitenkaan voi kiistää, etteikö systeemi poikkeasi rankasti Tekkeneiden ja Virtua Fighterien vastaavista. Muilta osin pelattavuus on hyvin pitkälle keskitasoa. Hahmojen kontrollointi on hieman ehkä kankean puoleista etenkin miesten kohdalla, mutta mistään pahasta ongelmasta ei ole kyse. Taistelut ovat kohtalaisen nopeatempoisia ja pääsevät parhaiten oikeuksiinsa DOA:n erikoisuuksiin lukeutuvilla suurilla taisteluareenoilla, joilla vastustajaa pystyy pompottamaan oikein olan takaa potkimalla tämän esim. seinän läpi tai pudottamalla vaikka kalliolta. Mukana on tietenkin myös muutama "normaali" pienehkö tag-areena, mutta näiden pelaaminen jäi ainakin itselläni huomattavan vähäiseksi avoimempiin kenttiin nähden.
Pelimuotoja onko niitä?
Hieman yllättäen pelin Story-moodi osoittautui varsin ponnettomaksi väsäykseksi, sillä avattavaa pikkukivaa on järkyttävän vähän. Käytännössä Story-moodissa valitsen hahmon jolla haluat sitä pelata, pelaat muutaman asteittain vaikeutuvat ottelun ja kohtaat Omega-nimisen pääpahiksen, jonka voittamisen jälkeen saat avattua hahmostasi kertovan videopätkän. Siinä se. Pituuttahan tähän saa, jos pelaa moodin läpi kaikilla hahmoilla, mutta se tuskin jaksaa kovinkaan kaukaan kiinnostaa, näyttävistä videoista huolimatta, koska tekoälyn ohjastamat taistelijat eivät missään vaiheessa ole järjettömän vaikeita älyn jättiläisiä ja pääpahikseenkin tehoaa aina sama taktiikka. Parhaimmillaan peli on moninpelissä, jota pääsee pelaamaan Versus-, Survival-, Team Battle- ja Tag Battle-moodeissa. Tasaväkisen kaveriporukan kesken ajan kulku unohtuu helposti ja peli onkin hyvä vaihtoehto illan viettoon jopa vuokraelokuvalle. Treenaamista varten pelistä löytyy myös oma Sparring Mode, jossa pääsee pieksemään paikallaan olevaa vastustajaa mielensä mukaan. Erityisesti liikkeiden harjoittelua varten moodissa on myös Excercize-toiminto, jolloin peli näyttää liikkeen näppäinyhdistemän ja nimen, jota sitten yritetään suorittaa. Onnistuttuasi pääset aina harjoittelemaan seuraavaa, hieman vaikeampaa liikettä.
Yhteenveto
Xboxin ensimmäinen tappelupeli lunastaa suuren osan siihen kohdistuneista odotuksista, mutta ei aivan kaikkia. Erityisesti hampaan koloon jäi onneton Story-moodi, joka vähentää pelin yksinpeluun kiinnostavuutta dramaattisesti. Teknisesti peli on erittäin tasokas, vaikkakin taistelujen äänimaailma rajoittuu, kuten mätkintäpeleissä yleensä, hyvin pitkälle "Ouch!", "Haa'ja!" ja "Ugh!" -tyylisiin möläytyksiin ja musiikiltaan keskinkertaiseen ääniraitaan. Jos genre ei tunnu kovin kaukaiselta niin pelin hankintaa kannattaa tosissaan harkita toisen aallon pelejä odotellessa.
