Viileät kaverit hippasilla
Def Jam Vendetta on AKI:n uusin wrestling-yritys, jonka taustajoukkoihin on hankittu Def Jam -levymerkin hip-hoppareita kuten Method Man, DMX ja Scarface. Pelin 44 hahmosta 12 on Def Jamin leivissä ja loput on revitty sieltä sun täältä. Artistit ovat tehneet myös muutaman raidan tätä peliä varten.
Pelin yleisolemus on luonnollisesti erittäin väkivaltainen ja sovinistinen. Jos jotain muuta odottaa, niin kannattaa tutustua vapaapainiin ja hip-hoppiin yleisellä tasolla. Peli on erittäin raaka, vaikka verta ei kehissä näy. Niskat paukkuvat nikamien pettäessä ja genitaalialue kokee kovia, kun painava mono tekee siellä tuhojaan. Suurin osa lopetusliikkeistä vaikuttaa lähinnä murhilta. Edellä mainittujen seikkojen vuoksi peliä ei voi suositella pukinkonttiin perheen pienimmille, mutta moralisointi on aivan turhaa, sillä juuri tällaista paketti mielestämme lupaa.
Def Jam Vendetta on vapaapainipeli, jonka 44 hahmoa eroavat toisistaan ulkomuodon lisäksi ominaisuuksiltaan, jotka ovat voima, nopeus, sidonta, puolustus, kestävyys ja karisma. Karismaa tarvitaan momentum-tason kasvattamiseen. Momentumia hankitaan liikesarjoilla, tuuletuksilla ja vastustajaa halveeraamalla. Momentumin ollessa korkealla liikkeet onnistuvat helpommin. Kun momentum on pohjassa, on mahdollista aktivoida erikoisliike, jolla vastustajan saa parhaassa tapauksessa tyrmättyä. Jokaisella hahmolla on kaksi henkilökohtaista lopetusliikettä. Muita lopetusvaihtoehtoja ovat selätys ja luovutus. Hahmoilla on yleiskestävyyden lisäksi aluekohtaiset kestävyydet vartalon, pään, käsien ja jalkojen osalta. Jos jonkin alueen saa nollille, on edessä luovutus. Tämä on varsinkin pitkissä väännöissä yleinen lopputulos, eikä ollenkaan harvinainen sellainen, sillä ottelut kestävät keskimäärin yli viisi minuuttia. Yli kymmenen minuutin nujakat eivät ole myöskään epätavallisia.
Tutut kuviot
Pelissä on kolme pelimuotoa, jotka ovat tarinamoodi, selviytymiskamppailu ja yleinen nahistelu, jossa on tag-, joukko- ja 1 vs. 1 -tappeluita. Multi-tapin avulla neljä pelaajaa voi pelata yhtä aikaa. Taistelut tapahtuvat kehässä tai sen ulkopuolelle aidalla rajatulla alueella. Yleisön joukossa ei siis sekoilla, eikä tarjolla ole häkki- tai tuolitaisteluja, kuten joissain muissa vastaavissa peleissä.
Tarinamoodissa valittavanasi on neljä hahmoa, joilla on kullakin omat vahvuutensa. Elämä potkii päähän, sillä gangsta-pomo D-Mob on vienyt misusi ja olet alamaissa. Ystäväsi Manny on korviaan myöden veloissa D-Mobille ja sen vuoksi saat tyhjään päähäsi idean palata areenoille tienaamaan hänelle kyhnyä. Itselläsi on kissa kiikarissa.
Manny järjestää sinulle otteluita, jotka voitettuasi etenet urallasi ja pääset parempiin turnauksiin. Tätä kautta saat hahmot ja areenat käyttöön muissa pelimuodoissa. Voitetun ottelun jälkeen saat rahaa, jonka avulla voit trimmata ominaisuuksiasi. Urasi varrella on eritasoisia turnauksia, tag-turnaus ja irrallisia kahakoita, joista mehevimpiä ovat cat-fightit. Voitettuasi tärkeän ottelun, muijat käyvät kuumana, jolloin pääset valitsemaan makusi mukaisen tyttöystävän. Hylätty lyyli ei jätä asiaa käsittelemättä, vaan homma selvitetään kehässä. Tuolloin ohjaat valitsemaasi kottaraista, ja jos voitat, saat muutaman mehukkaan kuvan tytsystä valokuva-albumiisi.
Tarinamoodin lisäksi 1 vs. 1 toimii kaksinpelinä ihan kivasti yön pikkutunneilla, mutta muista pelimuodoista on oikeastaan aivan turha puhua. Esimerkiksi tag-team -ottelut ovat erittäin epämiellyttävää kouhaamista, joissa on enemmän tohinaa kuin tolkkua. Kaiken kaikkiaan pelattavaa on liian vähän. Kaksinpeli toimii siis mainiosti, varsinkin kun tarjolla on paljon mahdollisia hahmokombinaatiota. Pelimuoto lisää pelin ikää satunnaisen pelailun muodossa, mutta kestohitiksi tästäkään jutusta ei ole.
Kontrollit toimii, haastetta puuttuu
Def Jam Vendettan valikot ovat yksinkertaiset ja säädettävää on vähän. Säädettävissä ovat vaikeustason lisäksi tyypilliset äänenvoimakkuustasot. Valikot ovat muuten toimivat, mutta jos 1 vs. 1 -otteluita haluaa pelata useamman peräkkäin, asetukset joutuu joka kerta säätämään uudelleen.
Pelin kontrollit saa hanskaan nopeasti, sillä pari liikettä riittää pitkälle. Pelissä on manuaalin mukaan yli 1500 liikettä, mutta tähän tilastoon on todennäköisesti otettu mukaan myös verkkareiden väreistä ja pikkuvarpaan asennoista johtuvat vaihtelut. Samat näppäinyhdistelmät toteuttavat eri liikesarjoja hahmosta riippuen. Peli alkaa toistaa itseään ja homman juoni selviää turhankin nopeasti.
Päätön sohiminen on turhaa, sillä liikkeiden – varsinkin torjuntojen – oikea-aikaisuus on välttämätöntä. Näppäinten päättömästä ränkkäämisestä ei ole mitään hyötyä. Tämä on loogista, sillä peli tottelee ohjausta erittäin hyvin.
Pelissä on kolme vaikeustasoa. Helpoimmalla tasolla on hyvä tutustua liikkeisiin ja opetella pari niistä hyvin, sillä vastustajat kävelevät kehässä takki auki pelaajaa pahemmin noteeraamatta. Tasoa voi suositella myös monipuolisempien liikesarjojen harjoitteluun ja peliin tutustumiseen. Tätä tarkoitusta varten on olemassa myös tutorial, jossa Manny esittelee vapaapainin peruskikat. Helpolla vaikeustasolla tarinamoodin voi pelata nopeasti läpi ja samalla voitetut hahmot ovat käytettävissä muissa pelimuodoissa. Keskimmäinen vaikeustaso tarjoaa jo miellyttävät kahakat. Taso on kuitenkin liian helppo, sillä esimerkiksi Gootti-muija kesytti talon henkilökunnan parissa tunnissa. Pari liikettä riittää tälläkin tasolla.
Vaikeimmalla tasolla alkaa tapahtua. Kaappikello kaulassa viuhtovat vastustajat ovat vihdoin puheidensa veroisia. Reaktioajat lyhenevät ja torjuntojen merkitys korostuu. Vastustajat käyttävät liikkeitä monipuolisemmin ja vaarallisemmin. Jos pyöritys käy liian pahaksi, on parempi siirtyä kehän ulkopuolelle, sillä siellä konetta voi viedä kuin pässiä narussa. Tämä ominaisuus onnistuu pilaamaan koko pelin. Kehän ulkopuolella SonJohn nuiji kovimmatkin tyypit lasarettikuntoon alle kolmen minuutin. Ottelut ovat parhaimmillaan kestäessään kymmenisen minuuttia momentumin vaihdellessa puolelta toiselle. Tämä suolaisuus poistuu samalla kun siirrytään kehän ulkopuolelle.
Yllättävän laimeaa ja rosoista
Pelin musiikista vastaavat luonnollisesti Def Jam -levymerkin artistit. Mukana on vanhan Public Enemyn Fight the Power -klassikon lisäksi uudempia tuotoksia, joista osa on tehty varta vasten tätä peliä ajatellen. Jokaisella Def Jam -artistilla on oma tunnusbiisinsä, joka soi hänen kömpiessään kehään. Tyylillisesti kyseessä on peruskauraa Def Jam -tittelien tuntijoille. Äänimaailma on muutoin yllätyksetöntä ähinöineen ja kolahduksineen. Kokonaisuutena äänipuoli jää ennakko-odotuksiin nähden vaisuksi.
Graafinen ulkoasu on toimiva, mutta hieman kulmikas ja rosoinen. Yleisilme on ok, vaikkakin joidenkin hahmojen ulkomuodot ovat lähinnä koomisia. Ulkoiset olemukset kertovat varsin suoraan hahmon heikkouksista ja vahvuuksista. Grafiikan osalta löytyy kuitenkin valitettavia kömmähdyksiä. Luulimme esimerkiksi erään herran matsiin lähtiessään laittaneen ämpärin päähänsä, mutta kyseessä olikin lippalakki. Tämä on vielä pientä, mutta on todella ärsyttävää, kun jalat ja kädet menevät välillä esteiden ja vastustajien läpi. Tälläkään ei periaatteessa ole niin suurta merkitystä pelaamisen kannalta, mutta se antaa amatöörimäisen vaikutelman.
Ei mitään mullistavaa
Onhan se tavallaan omaperäistä, kun hip-hopparit laitetaan painimaan. Periaatteessa kyseessä on kuitenkin aivan tavallinen - sinällään ihan kelpo - tappelupeli. Pelin gangsta-meininki saa alussa suun hevosenkengälle, mutta viehätys ei kestä kauan. Alun alkaen viehättävä idea ei jaksa kantaa loppuun asti. Parempiakin kahakoita on tarjolla.
