Welcome to the streets
Katu-uskottavan nuorison villitsevät riimittelyt, löysät vaatteet, hilut ja kahleet kaulassa ja käsissä, vähäpukeiset misut keikkumassa; siitä on räpissä kyse. Mikäs sen parempi genre tällaisille louskuttajille olisi kuin vapaapaini. Lajityypin tämän hetkinen suvereeni hallitsija on ollut WWE: SmackDown! -sarja, jolle ei ole toistaiseksi tullut varteenotettavaa vastustajaa. On yritetty ujuttaa painimaailmojen legendoja painimatolle vielä kerran, epätoivoisesti Simpsonit pelkän lisenssin turvin, sekä WWE-painijat Wrestlemania-sarjan muodossa. On ilo sanoa, että vihdoinkin ollaan otettu askel oikeaan suuntaan.
Def Jam Vendettaan on ahdettu Def Jam Recordsin pahimmat rääväsuiset räppärit ja vähäpukeisimmat naiset ketkuttelemaan näiden ylipuettujen miesten vastapainoksi. Katujen urbaanit soturit eivät välttämättä tulleet heti mieleen painipeliä kehittäessä, mutta kokonaisuuteen he sopivat kuin nyrkki silmään.
Story -moodin idea on erittäin yksinkertainen, pelaaja valitsee alussa yhden viidestä hahmosta, joilla kullakin voi olla erilainen tarina edelliseen verrattuna, päätöksen tekee pelaaja pelin edetessä. Oheisten valintojen lisäksi pelaaja saa jokaisesta matsistaan pisteitä, riippuen miten ottelussa pärjäsi ja millaisen lopetuksen teki. Nämä pisteet muutetaan sitten rahaksi, jolla voi ostaa hahmolleen kokemuspisteitä ja kuvagalleriasta avata naiskauneutta edustavia kuvia. Story -moodi tarjoaa jo yksinään pelattavaa ja avattavaa todella paljon.
Tarinassa kohdatut vastustajat tulevat valittaviksi muissa pelitiloissa. Ikävä kyllä tämä estää myös moninpelipippaloita ikävästi, sillä hahmot ovat avattuna vain sen pelaajan tallennuksessa, joka on tarinaa pelannut. Muut joutuvat tyytymään muutamaan vaivaiseen hahmoon tai pelaamaan saadakseen lisää. Typerä idea estää useampaa pelaajaa käyttämästä samaa tallennusta, mutta se on ymmärrettävää, sillä jokaisesta pelimoodista kertyy pisteitä, jotka sitten muutetaan lopussa rahaksi yksinpeliä varten.
Yksinkertaista, mutta totta
Pelimuodot eivät tarjoa WWE: SmackDownin kaltaista vaihtelua. Karusti ja yksinkertaisesti tarjolla on kaikki vastaan kaikki, joka tukee maksimissaan neljää pelaajaa, sekä Tag-Team, jossa voi vain kaksi tiimiä ottaa mittaa toisistaan. WWE:ssa olennaiset erikoisottelut, kuten tikasmatsit ja häkkimatsit loistavat poissaolollaan. Ikävä ei kalvaa alkutaipaleella, mutta kun samoja pelimuotoja ryhdytään pelaamaan ties kuinka monetta kertaa uudestaan, alkaa vaihtelun kaipuu iskeä.
Def Jam Vendetan PS2-versio käyttää analogista painallussysteemiä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että painijan isku on sitä luokkaa kuin nappia painettiin. Cuben ohjaimessa ei analogista tunnistusta ole, mutta hätä ei ole silti tämännäköinen ja ongelmalle on keksitty ratkaisu. Riippuen siitä, naputteleeko pelaaja nappia vai vain painaa sitä, hahmo vastaa niihin tarkalleen. Rämpyttäminen tulkitaan nopeaksi, mutta heikoksi liikkeeksi ja pelkkä jämpti painallus hitaaksi, mutta voimakkaaksi liikkeeksi. Nopeita ja hitaita liikkeitä sekoitellessa syntyy laaja, yhteensä 1500 liikkeen liikeskaala, joka kattaa tietenkin kaikki 40 kadunnuorta taistelijaa.
Syystä tai toisesta homma ei tunnu toimivan niin kuin on ajateltu. Pakonomainen tunne rämpyttää, jotta iskut menisivät perille, kalvaa kun peliä on pelannut hyvän tovin. Tuntuu kuin iskut eivät mene perille millään sillä hitaimmalla tavalla, puhumattakaan tekoälyn yliluonnollisista reflekseistä. Vastaliikkeiden tekeminen tapahtuu R- ja L-napeista, joista toinen torjuu lyönnit ja toinen heitot. Oikeaan aikaan painettaessa voi vastustajan liikkeen kääntää tätä vastaan. Vastaliikkeiden tekeminen kuulostaa lapsenleikiltä, mutta käytännössä siitä ei tule mitään. Liipaisimet on painettava pohjaan asti, jotta homma toimisi, eikä rämpyttämisestä väsy kuin sormet. Jo keskivaikealla tasolla vastustajat pistävät parastaan pelaajan pään menoksi. Koneen counter-iskut onnistuvat aina, kun taas pelaaja saa tuskallisesti tuurilla yhden kymmenestä läpi.
Let's have play a little game, shall we?
Katujen tumma ja lohduttoman synkkä miljöö on erinomaista jälkeä. Kehä-alueen ulkopuolella olevat ihmiset ja esineet on tehty täysin kolmiulotteisesti, mikä on iso plussa vaikka suuria massoja ei kehän laidalle olla laitettukaan norkoilemaan. Graafisesti se on ilo silmälle. Painijat näyttävät pitkälti esikuviltaan, mutta poikkeuksen tekevät naiset. Naisista on tehty omituisia kukkakeppejä, joiden kanssa käydyt tappelut kuulostavat huvittavilta. Eivätkä tappelut ainoastaan kuulosta huvittavilta, vaan myös näyttävät siltä. Jo pelkkä kävelyanimaatio on tehty laiskemmin kuin miesten ja näyttää siltä kuin välistä puuttuisi kuva jos pari. Def Jam Vendetan ylpeydenaihe, josta myös EA BIG -tiimi tunnetaan, on yliampuvat liikkeet. Jokaisella hahmolla on kaksi uniikkia lopetusliikettä, yksi edestäpäin ja yksi takaapäin. Mikäli vastustajalla on energia vähissä, voi ottelun lopettaa 'Blaizin'' -liikkeellä, josta ei näyttävyyttä puutu. Kumpainenkin liike saa pelaajan ajattelemaan hiljaa mielessään, että tuo taatusti teki kipeää.
Def Jamin räppääjillä kun ollaan peliä tekemässä, on myös musiikkien oltava sellaiset. Peliin on eksynyt 17 Def Jam Recordsin räppääjiltä tullutta kappaletta. Vaihtelevuus kappaleiden välillä on kuitenkin valitettavan vähäinen, sillä tuntuu kuin sama kappale jauhaisi yhä uudelleen ja uudelleen, joka kyllä särähtää korvassa ikävällä tavalla. Kuten tiedetään, räppiä yksitoikkoisempaa melodiaa ei ole. Pidemmän päälle tämä käy ärsyttämään ja saa pelaajan laittamaan musiikit nollille, kun stereoista laittaa humpan pauhaamaan. Räpin ja Hip Hopin faneja Def Jam Vendetan musiikkiraita varmasti miellyttää, mutta muilla tämä voi olla jopa ratkaiseva kynnys peliä ostettaessa.
Verikoston sulot
Def Jam Vendetta on erittäin piristävää vaihtelua jo rutiiniksi muuttuneelle WWE: SmackDown! -sarjan kannatukselle. Se ei tarjoa yhtä laajaa pelitilaa, mutta onnistuu pitämään rautaisessa otteessaan huumorin, näyttävien lopetusliikkeiden ja hyvän kaveripelin voimin. Pelattava ei taatusti lopu ihan heti kesken, sillä avattavia hahmoja on reilut 30, mutta vain pari avattavaa areenaa. Valitettavasti moninpelipippaloiden tiellä on hahmo-ongelma, sillä jokaisella tallennuksella on oltava hahmot avattuna erikseen. Suuri ongelma se ei ole, mutta sangen ikävä ja aikaa vievä se on, mikäli alkaa pelaamaan useammalla kuin yhdellä tallennuksella. Pelin kontrollit, visuaalinen ja audio puoli on tuttua EA BIG -laatua. Peliä on lähdetty tekemään siltä pohjalta, että sitä on mahdollisimman hauska pelata, samalla kun pelaaja oppii jotain uutta. Vaikeusaste on perusoletuksena aloitteleville mätkijöille sopiva, samalla se tarjoaa kokeneimmille mukavan aloituskynnyksen. Moninpelimätkintää etsiville on vaikea olla suosittelematta Def Jamin ja EA BIGin poikien tuotosta, mutta miksei toki muillekkin, joita kyseinen lajityyppi kiinnostaa.
