”Kato äiskä, mä oon telkkarissa”
Nykyään pelimaailma perustuu harmittavan usein vanhojen ideoiden kopiointiin ja suurten riskien takia vain harvoin pyritään keksimään jotain uutta ja mullistavaa. Onneksi kuitenkin poikkeuksiakin löytyy. Sonyn suojelevien siipien alla Lontoon studiossa kehitetty Eyetoy-kamera on juuri se piristysruiske, jota pelimaailma kaipasi. Koko laitteen idea piilee siinä, että kamera kuvaa pelaajaa, joka on asettunut parin metrin päähän laitteesta. Kamera tunnistaa pelaajan tekemät liikkeet ja näin tavalliset Pertti Pelaajat saavat ruumiillaan ohjata pelitapahtumia. Tällainen poikkeuksellinen laite sai niin paljon julkisuutta, ettei Sony tarvinnut edes mainoskampanjaa tuotteen myymiseksi. Kesällä 2003 Eyetoy-kameran julkaisun yhteydessä Sony laittoi markkinoille Play-nimellä kulkevan 12 pelin kokoelman. Yhteispakkauksessa myyty kamera ja pelikokoelma tuntui löytyvän joka toisesta marketista kokeiluversiona, sillä itsensä näkeminen televisiossa tuntui hauskalta idealta. Lyhyen testaamisen jälkeen pelit tuntuivat oikein mukavilta, mutta onko niissä sitten ainesta sen pitkäikäisempään viihteeseen?
Kaikesta näkee, että Eyetoy: Play on tarkoitettu koko perheen peliksi. Jo alkudemosta lähtien vanha mummo näyttää mallia kuinka Eyetoylla oikein pelataan. Valikot on suomennettu ja niitä on helppo selata. Usein monimutkaiset ohjaimet herättävät ihmisissä väristyksiä, mutta tässä pelissä pelaaja saa ohjata kaikkia tapahtumia käsillään. Pelikokoelman käyttöliittymä on hyvin yksinkertainen ja sen käyttö ei tarvitse opettelua. Uskoakseni perheen nuorimmat ja vanhimmat oppivat selaamaan valikkoja melkein yhtä nopeasti. Paketissa olevat pelit ovat sen verran yksinkertaisia, ettei niidenkään toimintojen opetteluun mene kovin pitkää aikaa. Jokaisen pelin yhteydessä on ohje, joka toimii pienenä kenraaliharjoituksena ennen itse pelisuorituksen aloittamista. Ensikertalaisellakaan ei pitäisi olla vaikeuksia pelien idean hahmottamisessa ja tämä lisääkin pelin bilearvoa mukavasti.
Tarpeeksi yksinkertaista vaiko liian yksinkertaista?
Paketissa olevat 12 peliä poikkeavat sen verran toisistaan, etteivät ne tunnu olevan vain kopioita toisistaan. Pikemminkin ne tuntuvat toteuttavan lajityyppinsä ominaispiirteitä eri tavoilla. Pelit voisi ehkä hieman karkeasti jakaa neljään eri kategoriaan: mätkintäpeleihin, hallintapeleihin, rytmipeleihin ja muihin peleihin. Mätkintäpelejä paketista löytyy peräti neljä, mutta ne poikkeavat toisistaan yllättävän paljon. Tähän kategoriaan kuuluvat paketin peleistä perinteinen ninjojen hakkauspeli Kung Foo, yllättävän hyvin toteutettu nyrkkeilypeli Boxing Chump, kummitusten nitistyspeli Ghost Catcher ja mielipuolinen piereskelevien hiirten hakkauspeli Slap Stream. Hallintapeleihin taasen lukeutuvat PS2:n Fantavisionia muistuttava rakettien räjäytyspeli Rocket Rumble, lautastenpyörityspeli Plate Spinner ja ufoalusten pelastamispeli Ufo Juggler. Rytmipelien ystäville on myös nannaa tarjolla kahden pelin verran. Beat Freak on peli, jossa käsillä tulee pysäyttää pienet cd:t juuri kun ne ovat kaiutinten kohdalla. Boogie Downissa taasen ideana on painaa valospotteja oikeassa rytmissä. Lisäksi paketista löytyy kolme muuta peliä, joita on vaikea sijoittaa mihinkään kategoriaan, sillä ne poikkeavat sen verran paljon muusta peruskamasta. Tällaisia pelejä ovat ikkunanpesusimulaattori Wishi Washi, suuntavaiston kadottava vihreiden pallojen puhkomispeli Mirror Time ja jalkapallon pomputtelupeli Keep Ups.
Pelit kuulostavat yksinkertaisilta ja sitä ne kyllä ovatkin. Toisaalta se on pelin voimavara, mutta toisaalta se on myös pelin heikkous: peleihin pääsee nopeasti sisään, mutta niitä ei jaksa pelata kovin kauan varsinkaan yksin. Moninpelinä paketti viihdyttää huomattavasti pidempään, sillä kilpailu paremmuudesta kavereiden kesken on yllättävän mukavaa puuhaa. Kavereiden pelatessa voi itse pitää huilaustauon, sillä pelatessa tulee oikeasti hiki. Kyseenalaista on kuitenkin se, parantaako pelien pelaaminen todellakin kuntoa. Kyllähän ninjojen listiminen saa otsan märäksi, mutta ei siitä sentään kunnon urheilun korvaajaksi ole.
Pikkunättiä…
Grafiikoiden puolella peli täyttää paikkansa kohtuullisesti. Se on pyrkinyt nykyisin kovin muodikkaaseen sarjakuvamaiseen ulkoasuun. Grafiikka ei ole mitään cel-shadingia, mutta se muistuttaa melkeinpä nintendomaista söpöilyä. Tyyli sopii pelin luonteeseen, sillä onhan peli suunniteltu koko perheen viihteeksi. Hahmoja on pyritty elävöittämään oikealla ääninäyttelyllä, siinä kohtuullisesti onnistuen. Musiikki on suurimassa osassa pelejä lähinnä mitäänsanomatonta taustajumputusta. Poikkeuksellisen hyviäkin kappaleita löytyy paketin rytmipeleistä ja hauska ”When I’m Cleaning Windows” piristää mukavasti vähän synkempääkin päivää, vaikka 1930-luvun mainosmusiikki ei välttämättä miellytäkään kaikkia. Ääniefektit ovat pelissä juuri sellaisia kuin niiden kuvittelisikin olevan. Ikkunoita pestessä kuuluu hinkkausääniä ja nyrkillä viholliseen osuessa kuuluu samanlainen ääni kuin amerikkalaiselokuvien tappelukohtauksissa. Äänet on toteutettu sen verran hyvin, etteivät ne käy hermoille. Mitään suuria kehuja eivät nekään kuitenkaan ansaitse.
Pelistä löytyy muutamia käsittämättömiä omituisuuksia. Jostain ihmeen syystä moninpelissä ei voi tehdä uusia piste-ennätyksiä. Tämä ottaa päähän varsinkin silloin, kun on tehnyt erittäin hyvän tuloksen eikä uutta ennätystä saa tallennettua muistikortille. Lisäksi joissain pelin ruuduista napit ovat aivan liian herkkiä. Tämän takia oikeiden valintojen tekeminen saattaa olla erittäin vaikeaa ja turhauttavaa.
Onneksi kuitenkaan nämä mokat eivät paljoakaan latista pelikokemusta. Eyetoy: Play on oikein toimiva paketti ja se on mukava kaivaa hyllyjen kätköistä kavereiden kanssa bilehengessä. Kyseessä ei ole mikään mestariteos, mutta se on hyvä lähtökohta tuleville Eyetoy-julkaisuille. Silmäpeliä on jo tiedossa jouluksi 2003, jolloin ilmestyy rytmipelihenkinen Eyetoy: Groove. Ehkäpä eniten Eyetoy: Playssa jäi kaipaamaan juuri rytmipelejä, joten uusi tulokas kuulostaa mielenkiintoiselta. Toivottavasti myös tulevan pelin elinkaari on pitempi, sillä Playn kohdalla ei voi puhua mistään pitkäikäisestä huvista. Tosin pelille on helppo antaa sen lyhyys anteeksi, sillä se tarjoaa kameran ja pelin samalla hinnalla, mitä tavallinen peli maksaisi.
