Piru peliksi
Devil May Cryn puuhamiehenä tunnetaan Resident Evil -tuottajana maineensa luonut Shinji Mikami. Herralla on näppinsä pelissä miltei jokaisen Capcomin kauhuprojektin julkaisussa. Resident Evilin kaltaisille laahaaville survival horror -eepoksille Devil May Cry on mitä mainiointa vaihtelua. Goottimätkinnän erottaa kantaisästään silkka tempo. Siinä, missä zombien lahtaaminen muistuttaa tankkitaistelua, ovat Devil May Cryn mestausmenot tanssitaidetta kauneimmillaan. Reaaliaikaisen grafiikan piirtämälle arkkitehtuurille vetää näyttävyyden suhteen vertoja vain ylikäyneen akrobaatin lailla liikkuva sankari.
Brutaalia balettia säestää käsiaseiden loputon laulanta ja tukea otetaan miehenmittaisesta miekasta. Jos ammusvarasto onkin pohjaton ja sapelin viillot syövät lihaa, eivät hirviötkään tyydy pariin kutiin. Toissa vuoden lopulla ilmestyneessä Devil May Cry ykkösessä palaset loksahtivat kohdalleen ja lopputuloksena oli PlayStation 2:n parhaimmistoon kuuluva action-pala ja klassikko genressään. Jatko-osassa meininki on komistunut entisestään. Koreografioita on haettu Hong Kongia myöten, toiminta tuplattu kakkoshahmon muodossa ja alkuperäistuotoksen kehnoa PAL-käännöstä paikkaa 60 hertsin tila. Sukupuunsa haaroista kuitenkin juuri Devil May Cryn verso näyttää kuihtuvan kuin napalmin korventama, ainakin jos ulkomailta tulviviin raportteihin on luottaminen.
Danten helvetti
Tuhansien vuosien takainen legenda kertoo pahojen voimien noususta. Ihmiskunnan pelastajaksi ilmoittautui tuolloin Sparda-niminen paholaissoturi, joka vaihtoi leiriä taistellakseen isäntiään vastaan. Devil May Cry sijoittuu tähän päivään, jossa Spardan poika Dante jatkaa isänsä työtä. Demoniritarin jälkeläinen saa kohtalontoverin hehkeästä Luciasta. Hahmonsa saa valita kaksikosta, jonka seikkailut ovat omilla levyillään. Tikareita ja pommeja viljelevä Lucia on tuhovimmainen tuttavuus, muttei selitä Danten köyhtynyttä arsenaalia. Miekkosen asekaapista poimitut tussarit ovat tasapaksua tavaraa ja lähitaisteluun kelpaavia kapistuksia on karsittu. Pistooleita Dantella riittää edelleen molempiin kämmeniin ja raketinheitin puree sitkeimpiinkin epäsikiöihin. Miekka roikkuu totuttuun tapaan olalla. Iso rauta rikkoo teholla raajoja. Myös Lucialla on säilänsä, mutta yhtä laajalla säteellä ei hän iskuja jakele.
Aseiden virittely käy nostamalla niiden leveliä. Ilmaiseksi hommasta ei selviä, mutta maksuvälineenä kelpaavat punaiset pallot, joita löytää ruumiskasoilta ja pitkin poikin siroteltuina. Palloilla voi ostaa myös energiapakkauksia ynnä muuta tarpeellista. Shoppailua hillitsee ainoastaan tarvikkeiden alati nouseva hinta, joten niitä on paras etsiä omin toimin. Sankarin paholaiseksi muuttava Devil Trigger -tila on uudistunut. Keräämällä erilaisia elementtisydämiä saa hahmo siivet selkäänsä tai vaikkapa tulivoimaa hyökkäyksiinsä.
Bisneshai
Ariuksella on aikeissa kasvattaa bisnesimperiumistaan maailmanvalta. Diili vanhan vihtahousun kanssa on hyvä alku suunnitelmalle. Devil May Cry 2 sijoittuu urbaaniin ympäristöön, jossa luolastot ovat liikennetunneleita ja linnat pilvenpiirtäjiä. Ympäristö on aiempaa monipuolisempi, mutta ykkösosan kartano oli aivan erilailla vangitseva tunnelmaltaan. Kaupunkimiljöö syrjäkujineen ja teollisuusalueineen vilisee silmissä minkään pysähdyspaikan jäämättä erityisesti mieltä kiehtomaan. Kattojen tasolla taisteleminen on tietenkin näyttävää. Suunnistamista ei auta, että maisemat vaihtuvat tiuhaan.
Viholliskaarti käy eläin- ja kasvikunnan perkeleellisimpine edustajineen tarkasti läpi, vaikka mielikuvitustakin on rasitettu. Pirun riivaamat sotakoneet panssarivaunuista lähtien tuovat oman lisänsä joukkoon. Väristyksiä mättäjäiset eivät herätä entiseen malliin, mutta verenmakuisesta viihdykkeestä Devil May Cry 2 käy. Kontrollit eivät päätä pakota, vaan hyökkäykset hoituvat parilla napilla ja väistöliikkeet kolmannella. Lähimmät kohteet lukittuvat mukisematta vastaanottamaan rankaisua ja uhria vaihdetaan napsauttamalla tatti pohjaan. Vastustajien hitspointsien hupeneminen pienimmistä ötöistä tukalampiin tapauksiin näytetään ruudun nurkassa.
Pomomatsit latistuvat heikosti tasapainotettuun haastavuuteen. Helpoimmillakin hirviöillä saattaa riittää energiapalkkia vartin mittelön varoiksi. Siinä ajassa on pahiksen kommervenkit opittu ja hyökkäykset kampitettu moneen otteeseen, mutta kaveri ei millään tahdo kaatua. Varsinkin alkutaipaleella väännöt venyvät tarpeettomiin mittoihin, kun aseistus on päivitystä vailla. Liipaisinsormeen saa palautella tuntoa tovin upotettuaan lyijyä vihollisen niskaan. Loppuvastustajista ei tule pulaa, vaan koitoksia on ängetty tunnollisesti joka väliin. Ei siinä mitään, mutta kun kohtaamisia ei selitellä lauseen vertaa, tuntuvat monsterit vähän halvoilta hoidoilta.
60 hertsiä sulaa kuvaa
Uuden tiimin väsäämä Devil May Cry 2 on audiovisuaalisesti upea tuotos, vaikkei näytä ehkä aivan yhtä huolitellulta kuin sarjan ensimmäinen peli. Teknisestä toteuksesta ei löydy moitteen sijaa, ellei sellaiseksi laske litistettyä PAL-tilaa. NTSC-kuvaa pyörittävä televisio takaa pelinautinnon. Välivideot on toteutettu pääasiassa pelimoottorilla ja kokonaisuus onkin niiden osalta ehjä, mutta muutamat valmiiksi kasatut pätkät pistävät silmään kovin irrallisina. Äänimaailma on ammattitaitoista jälkeä musiikin rakentaessa pelistä muuten uupuvaa atmosfääriä. Tyyliltään soitanta on rämisevää rockia, eikä sitä loputtomiin jaksakaan kuunnella.
Peli on pilkottu sopiviin annoksiin ja tallennuspisteitä on tiheään. Tehtävien kesto heittelee parin minuutin pyrähdyksistä yli puolen tunnin. Danten osuutta on leikattu tuntuvasti sitten viime tapaamisen ja missioneita on alle kahdenkymmenen. Toisella levyllä pelattavaa on vielä niukemmin. Kaksinverroin itkun aihetta paholaiselle luvanneet mainospuheet haiskahtavat pahasti. Se, että tynkäseikkailuihin on saatu kulumaan kaksi DVD-romppua, ei vakuuta. Samaan nippuun punottuna Danten ja Lucian tehtävämäärä jo tyydyttäisi, mutta nykymuodossa tähtihetkiä siunaantuu kumpaisellekin hahmolle turhan harvakseltaan. Devil May Cry ykkösen naisrooli oli väkevämmin täytetty.
Vaikka pettymys onkin, ei Devil May Cry 2 ole ansainnut jyrkkäsanaista kohteluaan alan lehdistössä. Edeltäjänsä rinnalla se kalpenee, katseli asiaa sitten miltä kantilta tahansa, mutta keskinkertaisuuksia vilisevässä lajityypissä sille on paikkansa kelvollisten esitysten kastissa. Ykkösjaksosta perityt perusasiat pitävät Devil May Cry 2:n hyvin pinnalla. Anteeksiantoa ei heru kuitenkaan sille tosiasialle, ettei lupaavista lähtökohdista ole ponnistettu voittajaksi. Kontrollit on kudottu tiukkaan kuosiin, mutta juoni ratkeilee. Saumat ovat kovilla pelattavuudenkin kanssa, kiitos kebab-kioskille passitetun kameramiehen. Automaattitähtäys pelastaa pelin sudenkuopilta. Varsinkin Danten saappaissa peli on leppoisaa tuhosinfoniaa. Vaikeustasoa on höllennetty, ja hard-moodiin pääsee käsiksi vasta pelin läpäistyään. Ratkaisu on kummallinen, sillä aloittelijoita on vaikea olla ohjaamatta platinaversiona julkaistun ykkösosan pariin.
